Blog

Aina välillä on hyvä heittää estoja nurkkaan ja tehdä jotain sen enempää ajattelematta tai säätämättä. Näin tänään, ja minulla olikin kovasti mukavaa tämän sarkastisen laulun tekemisessä. Mutta ennen musiikkia vähän asiaa!

Laitteistoa

Minulla on täysin analoginen Moog Little Phatty -syntetisaattori. Se on viimeinen legendaarisen Bob Moogin ennen kuolemaansa 2005 suunnittelema instrumentti. Sen signaalipolku on täysin analoginen, eli sen tuottamassa äänessä ei käytetä lainkaan digitaalitekniikkaa. Siitä tällaiset vanhemmat ukot kovasti tykkäävät. On mukava tietää, että käytössä oleva teknologia on melkein yhtä vanhanaikaista kuin itse on. Lisäksi kultakorvat väittävät, että tällätavalla tuotettu ääni on lämpimämpää ja yhteiskuntavastuullisempaa. No jaa, tiedä häntä, mutta loistopeli on kyseessä.

Toisin kuin digitaalisissa soitintovereissaan, tässä Moogissa on muutama oma kommervenkkinsä. Kun soittimen käynnistää, niin sen lämpenemisessä menee noin kymmenen minuuttia. Vasta sen jälkeen soitin on vireessä ja soitettavissa. Toinen ongelma on se, että sen oskillaattorit ja muut sisuskalut menevät pikku hiljaa pysyvästi harhateille, ja niinpä aina muutaman kerran vuodessa pitää laite jättää yön yli kalibroitumaan. Hauskaa puuhaa.

Toinen omistamani vanhakantainen peli on halpa muovinen Korg Volca Beats rumpukone. Kyseessä on jälleen suurimmaksi osaksi analoginen instrumentti, joka matkii -70 luvun primitiivisiä rumpukoneita. Korg, Roland, ja monet muut valmistajat ovatkin viime vuosina kovasti panostaneet uusiin, mutta vanhasta teknologiasta ponnistaviin laitteisiin, eräänlaisiin retrosoittimiin. Nämä ovatkin edullinen tapa päästä käsiksi analogiseen vanhanaikaiseen äänenmuodostukseen.

Moogin ja Korgin lisäksi lähes jokaisessa laulussani on mukana Wurlitzer 200A sähköpiano. Sitä olen jo aikaisemmin kertonut, joten ei tässä nyt siitä sen enempää. Kyseessähän on mekaaninen sähköpiano, joka sekään ei ole nähnyt bitin bittiä — rakennettu -70 luvun alussa. Tämän laulun rytmistö rakentuukin Moog bassosta, Volca Beat rumpukompista ja Wurlitzer pianoriffistä.

James Brown

Laitteiden räpläämisen lisäksi katselin joulunpyhinä Netflixistä dokumentin James Brownista. Hän oli sangen ristiriitainen persoona, mutta varmasti yksi merkittävimmistä muusikoista ja esiintyjistä rytmimusiikin saralla. Eräs hänen musiikillinen keinonsa oli laulujen supistaminen muutaman riffin tai sointukierron ympärille tiiviiksi pläjäykseksi. Armottoman tiukka soitanta ja vokaalityöskentely yhdistettynä yksinkertaisiin teoksiin on leimallista tiukalle ja primitiiviselle James Brown -soundille. Kesken Netflixepisodin hain Volca Beats -rumpukoneeni kaapista ja ohjelmoin siihen James Brownista inspiroituneen rumpukompin. 8/4 biitissä isku ykkösellä ja nelosella. Nuo 1 ja 4 iskut jäivät myös tämänkertaiseen lopputulokseen.

Muuten, tulikin mieleeni, että kun tyttäreni oli vielä pieni, hän katseli Disney prinsessavideoita ja näytteli prinsessojen osat TV:n edessä itse elokuvan aikana. No, näyttää siltä, että kun minä katson musadokumentteja, niin minä samalla ohjelmoin biittejä rumpikoneisiin. Eipä ole omena kauas pudonnut.

James Brown dokumentin, Moogin oskillaattorien kalibroinnin, ja Volca Beatsiin asennettujen uusien AA-patterien jälkeen tällainen riffi alkoikin sitten elää käsissäni.

Laulu keski-ikäisestä valkoisesta miehestä

Olin yhä kovasti James Brown -dokumentin syövereissä. James Brownin yksi kuuluisa teos on ”Say it loud – I’m black and proud”. Tuo kappale sen musiikillisten avujen lisäksi antoi upean boostin mustan nuorison itsetunnolle kuusikymmentäluvun lopun Yhdysvalloissa. Dokumenttia katsellessani syntyi mielessäni täysin epäkurantti aasinsilta omaksi lauluaihioksi: ”Olen valkoinen ja keski-ikäinen”. En jaksanut filteroida tuota ajatusta enkä heittää sitä sinne roskakoppaan, jonne se olisi kuulunut. Niinpä tein siitä laulun meidän alistettujen ja sorrettujen keski-ikäisten valkoisten miesten teemalauluksi. Ja tässä iskee se sarkasmin vaikea ruoska. Osa loukkaantuu.

James Brown vaikutteet näkyvät myös laulun rakenteessa. Koko laulussa ei ole kuin kolme sointua ja yksi ja sama sointukierto alusta loppuun. Ei mitään A-B-C osia eikä muuta hässäkkää. Lisäksi laulussa ei ole oikein edes kunnon melodiaa. Kunhan vaan laulaajollotellaan. Tosin kaikista James Brown -vaikutteista huolimatta laulusta tuli kyllä enemmän Frederik kuin James Brown. Mutta sehän myös passaa mukavasti. Frederik on myös sangen merkittävä hahmo.

Epämukavuusalue

Tunnustan, että en lainkaan ymmärrä räp tai hiphop -musiikia. Ennekaikkea suomalainen puhelaulu on itselleni vaikeaa. En ymmärrä sen lainalaisuuksia, enkä osaa yhtään sanoa mikä on hyvää tai huonoa. Lisäksi genreen rakennettu tietynlainen uho ja huumori menevät kyllä itseltäni pääsääntöisesti ohi; olenhan vanha kääpä enkä ymmärrä nuorisoa. Oli niin tai näin, niin ei toimi itselleni ja mielestäni genren summaa hienosti kukas muukaan kuin Heikki Silvennoinen ja MC Rami Stereo.

No niin. Mikäs siis olisi  oivallisempaa kuin laittaa tähän lauluun keskelle puhelauluosuus ja hiphoppailla koko kappale sinne minne se kuuluu: omalle epämukavuusalueelle. Olenhan kaikkien alojen asiantuntija. Lisäksi tällä tavalla myös myötähäpeä on valmiiksi lauluun sisäänrakennettu.

Valkoinen

Näistä elementeistä syntyi vuoden ensimmäinen Antti Kaukomaa -pläjäys. Ensin huollettiin vanhat analogisoittimet. Sitten katsottiin James Brown -dokumentti. Sitten kasattiin laulu teksteineen kymmenessä minuutissa ja siirryttiin äänittämiseen Cubasessa. Kun siinä kesken äänitysten huomattiin, että kappalessa ei kyllä ole ainesta lauluksi, lisättiin väliin puhelauluosuus, jotta saadaan kolme minuuttia täyteen. Loppuun täytteeksi muutama synasoolo ei niinkään soittamalla kuin filttereitä ja oskillaattoreita ruuvaamalla. Ja lopusta tuli kumma kyllä jollakin tavalla Herbie Hanckockin Lite Me Up -kappaleen kuuloinen Frederikin groovella. James Browinin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Koskapa kyseessä ei ole kaupallinen projekti, ja Antti Kaukomaata ei ole oikeasti olemassa, niin tässä teille hyvää alkanutta vuotta. Video on mielestäni onnistunut. Kauan eläköön keski-ikäinen valkoinen mies ja kuviolliset pikkutakit!

Tässä video:

Ja tässä Sound Cloud:

 

Hei taas. Jotta tauko ei venyisi heti liian pitkäksi, niin laitetaan seuraavaa tekelettä kuulolle.

Ankara aihe

Ihan ensimmäisenä pieni kuluttajavaroitus: Jos odotit syksyysi piristystä tai hilpeätä pläjäystä, tulet nyt taas pettymään. Minulla oli kyllä yksi kepsakka rallikin työn alla, mutta se ei oikein edennyt. Tämä laulu sitten tuli ja kirjoitti itse itsensä. Laulun työnimenä oli Altzheimer, joten raskaat on teemat ja hitaat on biitit. Olen tästä aiheesta halunnut jo jonkin aikaa jotain kirjoittaa ilman, että laulusta tulisi pelkästään ahdistava ja surullinen.

Teksti on jälleen hyvin henkilökohtainen. Halusin siitä toteavan ja yksinkertaisen, en selittävää tai analysoivaa. Kuvaan tekstissä pieniä arkisia muutoksia, joita vanheneminen tuo mukanaan. Mielestäni tilanteen kuvaus riittää, ja itse olen aika tyytyväinen siihen, miten sain asiat sanottua. Ja vaikka Altzheimer on toivoton sairaus, niin elämä suinkaan ei ole toivotonta.

Laulun alkuna oli tekstiaihio: “Otat kädestä kii, katsot minua silmiin, hymyilet, minä tallennan nämä hetket”. Tuossa mielestäni kiteytyy sekä sairauden outo kauneus että sen haastavuus. Nykyhetki ja pienet eleet ovat tärkeitä — yhteisten asioiden muistaminen jää minun harteilleni. Tätä ydinlausetta pyöritellessäni seuraava sointukulku tuntui liikkuvan samassa tunnelmassa.

Soinnut, melodia ja sanat syntyvät yhtä aikaa

Kehittelin tätä tekstiä ja sointukulkua mielessäni. Tämän lisäksi muutama lause pyöri päässäni kuvaamassa muistisairauden äänimaailmaa: ”tuonneko päin vai — mihin päin?” Nämä ovat niin hentoja lauseita, että en tiedä avautuuko niiden merkitys kenellekään muille kuin itselleni. Ovat kuin pienia haikurunoja, ja näistä laulu alkoi sitten rakentua. Kirjoitin soinnut muistiin — ne auttavat myöhemmin etenkin stemmalaulujen haussa.

Säkeistö on erittäin yksinkertainen soinnuiltaan. Kertosäkeistössä sitten käydään ihan pikkaisen jaskasedällä kylässä, koska sinne mieli tällä soittajalla helposti menee. Yksinkertaisuutta korostaa lisäksi se, että laulussa ei ole kuin A ja B osa.

Tein laulun ensin G sävellajista, mutta laskin sitä sitten yhden sävelaskeleen, jotta sain lauluun kiireettömän ja toteavan tunnelman. F soi myös pehmeämmin tähän tarkoitukseen. Ei itse ole kovin tarkka näissä sävellajien luonnekysymyksissä, mutta kyllä G , A ja D ovat kevyitä, ja vaikkapa Eb, F ja Bb tummempia. Jostakin kumman syystä. Ja d-molli tietysti maailman surullisin sävellaji, kuten Nigel Tufnel on meille opettanut.

Äänimaailma tukemaan laulun ilmettä

Kappaleen herkkyyttä jatkaa instrumentaation yksinkertaisuus. Orkesterissa rumpujen ja läskibasson lisäksi soi Rhodes sähköpiano, piano ja Hammond urku — kaikki käsin soitettuna vaikkakin Native Instrumentsien loistavasta soitinplugarivaikoista ruuvattuna. Hieman lopussa annettiin orkesterin pizzicatolle periksi, mutta kitaroita eikä soolosoittimia ei nyt palkkalistoille otettu. Samoin leveät stemmalaulut eivät sovi aiheeseen.

Miksauksessa olen erityisen tyytyväinen bassorummun soundiin. Se on tuossa niinsanotussa kerrossa (Otat kädestä kiinni …) ja vaikka heti alun pianointrossa hyvinkin tärkeässä roolissa, ja sen napsutus on mielestäni sangen onnistunut. Valitan, jos kuuntelet tietokoneen tai puhelimen kaiuttimista. Sinulla en nyt varmaan ole hajuakaan, mistä puhutaan.

Toinen asia josta itse taas opin jotain, on lopun pianouloston taustalla rallattava urkusoundi. Se on selkeästi kamala, ja yksinään soitettuna mieleen tulee huono versio sirkus Sariolan esityksestä tai naapurin olohuoneessa -80 luvulla kärisseestä Elka urkusetistä. Mutta loppumiksaukseen vapiseva ulina istuu omasta mielestäni hienosti. Se ei kilpaile muun äänimaailman kanssa, ja tuo juuri sopivalla tavalla irtioton muista osista.

Pianon soitossa mielenkiintoni kohteena on nyt skandinaavinen, eli ruotsalainen ja norjalainen pianojazz. Tätä tyylisuuntaa leimaa avoin soinnutus, keveä ote, ja ilmavat sovitukset. Huomaankin pianoa soittaessani tällä hetkellä hakevani intuitiivisesti samaa avoimmuutta. Kuuntele vaikka Esbjorn Svenson Trion kappale Where We Used To Live, ja ihmettele tuota maagista pianonsoittoa! En vertaa itseäni yhtään tuohon mestariin, mutta tuollainen musiikki nyt pyörii omalla levylautasella. Tässä laulussa kuulemasi pianosoolot ja riffit ovat suunnilleen ensimmäiset tai toiset otot — osuivat kerralla sellaiseen sielunmaisemaan kuin pitikin, enkä niitä lähtenyt sitten juurikaan parantamaan.

Palautteesta

Lähetin tästä laulusta aikaisempia prototyyppejä ystävälleni Kallelan Jormalle. Hän auttoi tavattomasti lopun viilaamisessa, instrumentoinnissa, ja tiivistämisessä. Muun muassa loistava bassorumpusoundi on täysin hänen ansiotaan! Hienoa, kun hän viitsii auttaa! Muutenkin Jorma ja Paukolan Kari ovat kovasti auttaneet tämän oman soundin kehittymisessä.

Ja loppuun taas hieman mustavalkovalokuvausta

Ajattelin jatkaa tätä mustavalkokuvista koostettua videotuotantoa. Kuvat on filmille kuvattu Tampereella ja vanhassa Raumassa. Ja tässä samalla vanhalla 1950 luvulla valmistetulla Rolleicord kameralla otettu kuva omasta isästäni. Itselleni kuva heijastelee samoja tunnelmia kuin tämä laulu.

Ja sitten lopultakin, tässä uusi Antti Kaukomaa -laulu:

Ja tässä soundcloud ilman häiritsevää kuvaa.

Palaute otetaan kiitollisuudella vastaan!

 

Hei taas, ja antoisaa syksyä kaikille. Antti Kaukomaa -projektin kesätauko venähti hieman pitkäksi, mutta nyt on saatu taas projektia uudelleen liikkeelle. Syyskausi avataankin harmittomalla rallilla, jolla ei sen paremmin kuuta tavoitella — vedetään vaan! Antti Kaukomaahan on tällainen pieni musiikkiprojektini jonka avulla koitan kehittyä lauluntekijänä ja julkaista tuotoksiani. Palautteen saaminen on kehittymisen edellytys, joten suuri kiitos teille kaikille jotka olette jaksaneet kannustaa ja kommentoida. Ja sitten, eikun päivän epistolaan!

Euroviisut

Meille seitsemänkymmentäluvulla kasvaneelle Euroviisuilla on aivan oma merkityksensä. Ennen Lordin vahingonlaukausta tuo show kasvatti suomalaista kollektiivista myötähäpeää ja pettymysten sietokykyä. Toinen toistaan kummallisimmilla kappaleilla lähdettiin kisailemaan, mutta aina uskottiin omiin mahdollisuuksiin. Toisaalta joukossa oli kyllä helmiäkin. Esimerkiksi ABBAn voittovuonna 1974 Suomi lähetti Caritan Älä mene pois, joka on aivan älyttömän hieno kappale, ja tässä orkesteritaltionnissa laulusuorituksena aivan uskomattoman tasokas. Tai, kun nyt tässä ollaan niin kuuntelehan tämä 2003 versio Caritalta. Suomen Carole King, rummuissa vuorenvarma Nykänen!!

Itselleni kuitenkin parhaiten vinoon kolahtanut suomalainen Euroviisukappale oli jo esikarsinnoissa vuonna 1977 karsiutunut Liehuva Liekinvarsi. Tuo jos joku olisi pitänyt saada loppukilpailuun! Käsittämätön euroviisugenrepläjäys, jossa alussa Olli Ahvenlahti vetää vappuvalla synalla (Moog?) ja Rhodesilla upean näköisesti — ja tästä lisää myöhemmin.

Jäätelöbiisi

Tämänkertainen kappale on sävellyksenäni jo hieman vanhempaa tuotantoa. Ajankohdan paljastaa heti ensimmäinen lause jossa mainitaan puhelinlangat. Tein tämän nyt kuultavan version tässä kuukausi takaperin, ja hauska syksyrallihan siitä tuli. Mielestäni tässä olisi ollut ainesta -70 Suomen Euroviisukarsintoihin. Ei voittajaksi, mutta kirittäjäksi, sillä genre ja poljento ovat oikeita.

Laulu kertoo syksyn tunnelmista. “Jäätelöä ei saa kuin kaupasta, uimarannoilla ei ole tungosta”. Kun nyt juuri katsoo ulos ikkunasta, niin hienosti sopii tunnelmaan. Mitään sen syvempää viestiä ei ole, kunhan vaan lauleskellaan, niinkuin Euroviisuissa. On itseasiassa vapauttavaa tehdä välillä lauluja joissa ei ole sanomaa eikä syviä vesiä.

Ketkuta ja jyrää

Nyt kun aloin työstää tätä vanhaa laulua uudelleen, koitin kovasti saada puhallettua menoa ja meininkiä soitantaan ja laulantaan. Kappaleen olisi osatessaan voinut varmastikin tehdä kitaroilla ja säröuruilla rokahtavampaan suuntaan, mutta taidot loppuivat kesken. Niinpä ollaan enemmän steelydan kuin jonlord osastolla, kuten Paukolan Kari tekelettäni kuunneltuaan totesi.

Laulun keskelle on jälkisyntyisesti istutettu C osa, jossa vedellään aito Moog -soolo. Se on suora kunnianosoitus tuolle Ahvenlahden ja Markku Blomqvistin Liehuva Liekinvarsi -kappaleelle. Kun rakentelin synasooloa, niin muistin välittömästi Liehuvan Liekinvarren. Jotenkin niihin tuli samanlainen fiilis ja niin tukalasti kuuma.

Little Phatty — viimeinen Bob Moogin itsensä suunnittelema syntetisaattori — ujeltaa Euroviisusoolon

Video- ja mustavalkovalokuvausta

Yksi syy Antti Kaukomaa projektin hiljaiseloon on perinteisen filmille tapahtuvan mustavalkovalokuvauksen hitaus ja vaikeus. Innostuin kuvaamisesta uudelleen kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen, ja se on vienyt aika lailla harrasteaikaani. Tämän kappaleen videolla näkyvät kuvat ovatkin -50 luvulla valmistetulla Rolleicord ja -60 -luvulla valmistetulla Hasselblad kameralla 6x6cm kokoiselle mustavalkofilmille otettuja ja itse kehitettyjä. Ja kuvissahan tietysti näkyy Tampereen syksyä.

Ennen tämänkertaisen kirjoituksen julkaisemista katselin tuossa muutamia alkuvuoden tekeleitäni. Minun täytyykin tunnustaa, että en yhtään pidä noista videoista. Ne ovat sangen amatöörimaisia sanan ikävässä merkityksessä. Nyt päätinkin tehdä tällaisen erilaisen videon joka enemmänkin palvelee keinona youtubelataukseen. Toivottavasti ei vie huomiota musiikilta. Jos jollakin on hyviä vinkkejä noiden videoiden tekoon, niin mielenkiinnolla ottaisin vastaan.

Eli tässäpä tämä, Antti Kaukomaa -projektin uusin kipale.

Ja tässä Sound Cloud:

 

No, jälleen on saatu uusi laulu veistettyä. Tällä oli työnimenä “keskijohtoa”, mutta lopputulos meni puutarhapuolelle. Koen nimittäin usein, että ennenkaikkea työssäni olen komeasti edennyt siihen vaiheeseen, jolloin en ihan oikeasti enää osaa itse omin käsin tehdä mitään. Työni kyllä osaan, mutta sellainen varsinainen ihan itse osaaminen on pahasti rämettynyt. Otetaanpa esimerkki: nuorempana olin sangen kova kirjoittamaan ohjelmakoodia, mutta nyt taito on ruostunut pahasti. Niinpä katselen jopa kateellisena taitavaa ohjelmoijaa, osaavaa puuseppää, automekaanikkoa, tai vaikkapa arkkitehtiveljeäni, jotka kaikki ihan aidosti osaavat itse tehdä asioita.

Pikkuveljeni suunnittelema Seinäjoen kirjasto 

Tämänkertainen laulu kertoo kaipuusta tehdä itse jotain, saada itse aikaiseksi, kokea tekemisen riemua ja hyväksyä epäonnistumisen riskit. Siitä, että vaikka taidot ovat ruosteessa, ja muut tekevät asiat paremmin, niin olen päättänyt itse tehdä oikeasti jotain. Mitä se voisi oikeasti olla — jätetään se kuulijalle itselleen — mutta uskoisin että en ole yksin tunteineni.  Lisäksi tekstissä on heijaste Martti Lutherin kuuluisasta kommentista, jossa hän maailmanlopun tänään uhatessakin suunnittelee istuttavansa uuden omenapuun.

Niin, ja disko-C osassa selitetään, että en minä nyt ihan oikeasti aio luumupuuta istuttaa! Sehän nyt olisi ihan älytöntä.

Laulun tekoprosessi

Halusin kovasti kirjoittaa tästä aiheesta laulun. Olin kokeilumielessä päättänyt, että nyt ei haeta sen enempää inspiraatiota kuin fiiliksiäkään, vaan otetaan vahva etunojo ja kirjoitetaan se hemmetin laulu. Huvitti tai ei. Uskon yleensäkin enemmän tekemiseen kuin inspiraatioon, ja enemmän harjoitteluun kuin lahjakkuuteen. On hienoa, kun inspiraatio iskee, ja laulu kirjoittaa itse itsensä, mutta hauskaa on myös kokeilla, kuinka laulun voi kirjoittaa, kun on ainoastaan idea aiheesta. Ja inspiraatiota nolla.

Tekstin kirjoitin 5 – 10 kertaa, ja lopussa hioin jopa yhtä sanaa pitkän aikaa — suhahtaako vai sihahtaako sauna?  Enpä tiedä huomaako kukaan, tai kiinnostaako ketään, mutta laulun teemaanhan tämä sopii mainioisti: on muuten itse tehty, ja varmasti joku muu olisi tehnyt sutjakammin ja paremmin! Luumupuu oli alusta alkaen sopivasti suuhun sopiva sana, joten se oli mukana ihan pikkuista tammipuukiertotietä lukuunottamatta. Kovalla työmoraalilla heitin säkeistön toisensa jälkeen roskikseen ja aloitin uudestaan — kunnes itse olin tyytyväinen. Eräänlainen työvoitto minulle itselleni.

On muuten niin, että tekstin teossa naivin ja loistavan raja on erittäin ohut. Erittäin ohut.

Tekstin kanssa nysväämistä

Laulun rakenne on taas aika klassinen iABiABCBi, jossa i on se pikkuinen intropyöritys. Kantavana voimana on B osan, eli kerron, vahvasti gospelvaikutteiset sointunousut. Niiden rakentmisessa oli samaa kuin tekstin teossa: työn kautta. Minulla oli alusta saakka mielessä tunnelma ja aikaa uhraten ja sointuja maistellen sain mielestäni aikaan sen, mitä hain. Kuten tästä sointupätkästä ehkä kuulee, matka lopulliseen on vielä aika pitkä. Mutta itselleni koko kappaleen perusta on melko lailla tässä pienessä kertohahmotelmassa. 

Melodia syntyi viimeisenä. Kuten jo taisin todeta jossakin aikaisemmin, en ole kovasti melodiamiehiä. Valitettavasti. Niinpä tyypillinen järjestys itselleni näyttää olevan seuraava:

1. Laulun juttu, joka saattaa kulminoitua jopa yhteen sanaan tai ajatukseen — eli tässä laulussa “Kannattaisko istuttaa, pihaan luumupuu?”, edellisissä “Tulen vieraalta planeetalta” tai yksinkertaisesti “Pieni poika”.
2. Tunnelma — eli tässä jatsihöystetty etelän gospel ilman uhoa
3. Soinnut tukemaan rakennetta ja samalla sointujen kanssa tehdään tekstit
4. Melodia rakennetaan sitten viimeiseksi laulamalla noiden edellisten päälle. Itselleni on tärkeää, että rakennan melodian laulamalla niin, että se jotenkin soveltuu omaan ääneen ja rajoitteisiin.

Sointujen rakentelua

Kun sitten sain teoksen siihen vaiheeseen, että pystyin tapailemaan sen laulaen ja pianolla alusta loppuun, siirryin Cubase:n äänitysohjelmiston syövereihin ja tein ensin klikin kanssa apupianoraidan. Ja siitä sitten rakentamaan. Sanat, melodia ja lopulliset sointukäännökset hiotaan sitten kuntoon tässä vaiheessa.

Sovitus

Kun laulun tekee tällä tavalla pitkällä kaavalla, niin sitä tulee itse työlle hieman kuuroksi. Teinkin ensimmäisen version G sävellajista ja koitin saada lauluun jopa pikkuisen kirkailua (c). Lähetin version taas Paukolan Karille, joka sanoi että ihan hyvä aihio, mutta koitas tehdä selkeesti alemmasta sävellajista. Tämä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka toinen kuulee heti sen, missä on suurin haaste, mutta itse olin vain keskittynyt siihen, että saisin laulettua puhtaasti ja nuotilleen ala Surun pyyhit silmistäni pois … Soitinkin pianot ja bassot ja muut uudelleen Es -sävellajista, ja huomasin aivan välittömästi, että tunnelma meni oikeaan suuntaan ja kokonaisuus parani merkittävästi.

Gregory Porterin musiikki on viimeaikoina soinut kovasti kuulokkeissani. Hänen levollinen ja toteava laulanta on niin upeaa kuunneltavaa. Myös hänen pianistinsa, Chip Crawford, on loistava esimerkki rauhallisesta mutta erittäin sykkivästä musisoinnista. Olen toivottavasti saanut hivenen heidän vaikutteitansa tähän soitantaan. Tämähän on vahvasti pianokappale, ja se rakentaa koko sointumaailman tässä sovituksessa. Aivan viime metreille saakka minulla oli pianoraita, jossa oli komeaa jatsia ja käheetä kikkailua, mutta sitten huomasin että ei niin. Soitin uudelleen sangen vähäeleisen ja yksinkertaisen uuden pianon, ja mielestäni se istuu nyt paremmin kokonaisuuteen.

Rytmiraita pelaa Native Instruments pluginien varassa. Tein rumpuraitaa aika pitkään, koska halusin rakentaa siihen eläväisen haikan ja eteenpäin sykkivän basarin. Akustisen basson halusin vähäeleiseksi ja soittamaan jopa ristiin bassarin kanssa. Tykkään siitä, että basisti ja rumpali vähän kinaavat. Tuollainen pikku kina on grooven äiti ja ilmavuus sen isä. Josta puheen ollen …

Haen koko ajan enemmän ilmavuutta. Kyllä se niin on, että se kikka joka jää soittamatta, on se paras kikka. Enkä tarkoita tässä sitä laulajaa. Ihan viimeisissä miksauksissa pianoraidan yksinkertaistamisen lisäksi poistin urkuja, viuluja ja koko kitararaidan. Niissä oli hienoja juttuja, ja kitararaita varsinkin oli vöyree, mutta ilman niitä sovituksesta tuli paljon avonaisempi, ilmavampi ja myös rytmillisesti mielenkiintoisempi. Koko tässä viimevaiheen poisheittämisprosessissa on jotain kovin zeniläistä ja puhdistavaa. Ensin soitat kolme iltaa kitararaitaa, sitten hekumoit kaksi päivää sen loistavuutta, ja lopulta tuumaat että ei tärkeää — paperinkeräykseen!

Video

Video, video. Tuo viidemaailman suuri turhuus ja ahdistus. Ei vaiskaan, hyvä video tekisi kokonaisuudelle todella hyvää. Mutta nyt itselläni ei oikein ole energiaa videoihin satsaamiseen, ja ne joilta olen apua pyytänyt eivät ole vastanneet sähköposteihini. Eli ei sitten muuta kuin aukko suurelle ja kameran kanssa takapihalle. Ja botanistit ja rakennustarkastajat älkööt vaivautuko; kuvassa on omenapuun kukkia ja saunan asemesta lintulauta. Sellaiset löytyi pihalta.

Loppuanekdootti
Tällainen tuli interneteissä vastaan: “Create more — consume less!”. Hyvä!

Ja tässä siis veneveistämöni uusin tuote: Luumupuu.

Ja soundcloud

Nyt hieman erilainen blogikirjoitus. Kävin nimittäin opintomatkalla.

Vietin vaimoni Kirsi-Marjan kanssa pitkän pääsiäisviikonlopun New Orleansissa, Louisianassa, hienoa soittoa ja laulua kuuntelemassa. Tämä funkin ja jatsin pääkaupunki on musiikkidiggarille inspiroiva kokemus.  Kaupunki on joka ilta täynnä mitä taidokkainta elävää musiikkia.  Bourbon streetillä on jatkuvasti varmasti yli 30 livebändiä äänessä ja Frenchmen streetin ympäristössä 15-20 baaria, joissa musiikki raikaa. Lisäksi katusoittoa on runsaasti. Esiintyjien rutiini ja ammattitaito on häkellyttävää. Ajattelinkin tässä jakaa muutaman kohokohdan Frenchmen streetiltä. Se on vähemmän kaljahakuinen ja enemmän musiikinmakuinen kuin Bourbon street, joka on ehkä hieman turismilieveilmiöiden kyllästämä — tätä nyt sen enempää tässä selittämättä.

Vanhempi musiikki — western swing, jazz ja sen sellainen

Vanhanaikainen 1900 -luvun alkupuolen swingjazzmusiikki on vahvasti edustettuna. Instrumentteina on usein trumpetti, klarinetti, ja vetopasuuna, rytmisektiona pyöreäkaulainen dobro, banjo, archtop- tai sähkökitara, ja bassona joko tuuba tai pystybasso. Hienoa nähdä, että nuoret taidokkaat soittajat jatkavat tällaista perinnettä. Valitettavasti en ajatellut tämän jutun kirjoittamista kuin vasta matkan jälkeen. Tästä syystä en keräillyt kaikkien artistien ja bändien nimiä talteen. Harmi. Lisäksi videoklipit on iPhonella kuvattu, joten äänenlaatu on mitä on. Mutta tässä ensimmäisenä esimerkkinä taidokasta Django Reinhardt tyyppistä kitarointia. Orkesteri on ”The New Orleans Swinging Gypsies”. Kavereilla on hieno soundi, bändin soitto on tiukkaa ja mielikuvituksellista.

Näin ja kuulin myös ensimmäistä kertaa elämässäni svengaavaa tap dancingia. En ole oikein koskaan ymmärtänyt kyseistä taiteenlajia. Yleensä kengänkopistelut eivät mielestäni mene paikalleen, eivätkä ole millään tavalla osa musiikkia. Mutta Frenchmen streetillä tapasimme tällaisenkin toimivan ihmeen. Bändi soitti ihan vaan kadulla yhdessä ovensuussa tällaista western swing tyyppistä vanhaa materiaalia, ja laulaja-viulisti yltyi aina silloin tällöin muutamaan tap askeleeseen. Trumpetistin soundi oli pelkkää hunajaa, vaikkakin tässä videossa peittyy hieman pasuunaan joka oli aivan vieressä kuvatessani!

Funk- ja groovemusiikki

Funk- ja groovemusiikkia on New Orleansissa paljon tarjolla. Soitanta on kaikilla orkestereilla erittäin kommunikoivaa, bändin soittajat vaihtavat kommentteja ja katseita koko ajan, ja musiikki elää kuulijoiden reaktioihin vastaten. Tästä hyvänä esimerkkinä seuraava videoklippi. Basisti ja rumpali eivät varmastikaan olleet soittaneet paljoa yhdessä, niin paljon he sopivat lennosta vaihtoja ja iskuja — tai sitten kaikki kuului vaan esitykseen, mene ja tiedä. Uskoisin kyllä, että kommunikointi oli aitoa, sillä bändi vaihtoi rumpalia melkein joka kappaleen välillä, ja kierrättävät rumpalit sitten laulajiksi. Hauskaa sinänsä: uraputki rumpalista laulajaksi kappaleiden välillä.

Bändin naislaulaja oli aivan käsittämättömän hieno. Mutta yllättävää oli, että hän lauloi suoraan lapuista ja mainitsikin, että ei ollut juuri näiden kavereiden kanssa ennen ollut lavalla. Kehui toki heitä vuolaasti. Kitaristin näin myös seuraavina päivinä yhden toisen bändin kanssa lavalla.  Eli primavista laulaja, 3-4 rumpalia kierrossa, keikkakitaristi — ja tällainen yhteensoitanta! Rutiini on näillä soittajilla aivan käsittämätön. Ja mitä kommunkointiin tulee, kannattaa seurata basistia seuraavassa videossa.

 

Lähes poikkeuksetta loistavasti toimineen yhteissoiton lisäksi huomio tietysti aina välillä kiinnittyi yksittäisiin osaajiin. Tässä seuraavassa esimerkissä basistin tyyli ja soitto oli aivan omaa luokkaansa. Tämänkin bändi vaihtoi toiseen basistiin kesken settiä, ja valitettavasti soitanta silloin menetti kulmakerrointaan. Olisin kuunnellut naisen soittoa loputtomiin. Bändin nimi oli ”NOLA Soul Project”. 

Seuraavana iltana samoilla nurkilla tämä loistava basisti olikin sitten yhden toisen baarin ovimiehenä! Senkin ammatin hän hoiti tyylikkäästi. Kysyin häneltä ovella, että soittaako hän jossain sinä iltana. Hän sanoi että ei, tänään on ovimiesilta, mutta että huomenna taas soitetaan. Kehuin kovasti hänen soittoaan eiliseltä, ja hän kysyi minulta kumpaa bändiä tarkoitin — “Olinko poikabändissä vai tyttöbändissä”, hän kysyi. Sanoi sottaneensa eilen kahdessa eri kokoonpanossa. Sanoin, että näin hänet vain poikien funkkokoonpanossa, johon nainen vastasi, että se onkin mukava bändi, ja vaikka hän ei ole sen bändin vakisoittaja, niin he todella usein haluavat häntä mukaan. Ja kuinka ollakaan, siinä baarissa jonka ovimiehenä tämä armoitettu basisti oli soitti taas jokin uusi kokoonpano, jonka basisitina soitti tämän ovinaisen edellispäivänä korvannut b-basisti. Näyttääkin siltä, että näissä baareissa pyörii ryhmä soittajia erilaisissa kokoonpanoissa ja tehtävissä riippuen illasta. Eipä siis ole ihme, että rutiinissa löytyy!

Musiikki soi bändivaihtoja lukuunottamatta koko ajan. Koska tarjontaa on niin paljon, menettää bändi kuulijansa heti, jos homma ei toimi. Siksi jokainen sekuntti on hienosti soitettu ja laulettu. Varaa keskivertoon ei ole, sillä orkesteri on vaarassa menettää kuulijat välittömästi, ja koska keikkapalkka kerättiin kolehtina, ei tähän ole varaa. Baareihin kun ei ole sisäänmaksua, kuulijat äänestävät jaloillaan ja siirtyvät yhdessä hujauksessa juomalasi kädessä seuraavaan baariin seuraavan orkesterin asiakkaaksi.

Koska soittajat olivat yksilöinä taidokaita, bändit olivat yleensä loistavassa balanssissa. Kukaan ei yrittänyt dominoida, vaan kaikki pelattiin kokonaisuutta varten: musiikin pitää kuullostaa hyvältä — bändi ennen yksilöä. Toisen soittajan kunnioitus on kovaa, ja jos lauteille pääsee, on sen ansainnut. Toiselle annetaan musiikissa tilaa, ja omaa sooloa tai riffiä ei heitetä kokonaisuuden kustannuksella. Jokainen tekee hartiavoimin työtä pitääkseen soiton tiukkana ja groovina. Ihailtavaa tiimityöskentelyä, sanoisin.

Agressiivista torvisoittoa

Kaikesta musiikin kirjosta mieliinpainuvin oli kutenkin itselleni sangen tuntematon, marching bandeistä, funkista, ja vanhasta torvijatsiperinteestä kumpuava armottoman tiukka ja agressiivinen brässibändigenre. Näissä esityksissä tapahtui paljon sellaista, jota en kunnolla ymmärrä, enkä osaa sanoa miten homma toimii. Tämä on raskasta musiikkia kuunnella eikä todellakaan sovi taustamusiikiksi illanistujaisiin, mutta olipa sangen viihdyttävää seurattavaa paikanpäällä. Kaiken kaikkiaan tämä puhallinmusiikin elinvoimaisuus on loistavaa, ei ainoastaan New Orleansissa, vaan vähän joka puolella Amerikkaa. 

Bändien kokoonpano oli tyypillinen amerikkalainen marching band -kokoonpano. Rumpaleita on bändissä kaksi tai useampia. Virvelinsoittajalla on yleensä jokin crash pelti virvelin lisäksi vatsan päällä roikkumassa. Ja bassorumpua soitetaan myös vatsan päällä. Lisäksi oli omia virityksiä, kuten yhdellä bassorummunsoittajalla halkinainen ride-pelti, jota hän soitti ruuvimeisselillä ikään kuin cowbelliä korvaamassa. Loistava soundi! Bassona oli yksi tai useampi tuollainen keskeltä soitettava marching band tuuba, eli sousaphone. Ja perusbändin muodosti 3-6 trumpettia ja 2-5 vetopasuunaa. Lisäksi saattoi olla foni, vähän kimpassa huutamista, cow belliä ja muuta tilpehööriä. Volyymi oli täysillä melkein koko ajan.

Soittotapahtuma oli kaoottisagressiivista punkmeininkiä, mutta musiikki oli äärettömän svengaavaa ja muusikot todella taitavia. Soittajat pyörivät missä sattui, ottivat soittaessaan selfieitä, juoksivat yleisön sekaan, huusivat toisilleen kesken soiton, lopettivat ja aloittivat soittamisen milloin sattui –tai tältä minusta näytti– ja käyttäytyivät muutenkin ihan kuin millään ei olisi mitään väliä. Ja silti kaikki oli äärettömän svengaavaa koko ajan. Upeata katsoa ja kuunnella.

Musiikissa itsessään tapahtui myös paljon mielenkiintoista. Aivan yllättäen, kesken mitä paksuimman add9/13 soinnun joku teki jotain — soitti kirkaan äänen trumpetilla, veti virvelillä jonkin dä-dä-dä-dän, huusi jotain, tai huitaisi kädellään — ja samassa kaikki lähtivät yhtä aikaa ihan toiseen sävelajiin ja rytmiin. Kappeleet eivät alkaneet eivätkä loppuneet vaan muuntuivat vanhasta uuteen. Kun muusta musiikista minulle tuli tunne, että  ymmärrän miten tämä ja tuo tehdään, niin näistä marching bändeistä jäi kyllä suu ymmyrkäiseksi: miten ihmeessä? Ja vaikka soitto oli todella agressiivista, jälleen kerran kaverin kunnioitus ja kaiken uhraaminen grooven alttarille oli ilmeistä. 

Seuraavassa videoklipissä alussa esiintyy bändi joka kutsui itseään nimellä ”All Stars”. He olivat samassa kadunkulmassa joka ilta, soitto kuului kymmenen korttelin päähän,  ja käytännössä bändi ja yleisö tukkivat liikenteen risteyksestä. Toinen sisällä kuvattu otos on ”Free Spirit Brass Band”. Heillä oli hauska härkätaistelukoreografia lavalla, mutta sitä en valitettavasti saanut talteen. Piti keskittyä kuunteluun – ei kuvaamiseen!

Mielestäni näissä torvibändeissä on jotain tuoretta ja mukaansa tempaavaa. On komeaa katsoa kun keskenkasvuinen finninaamainen teini vetää vetopasuunalla kuin viimeistä päivää. Vaikka soitto on tavallaan epäpuhdasta, trumpettien kiekuessa välillä kuin ensikertalaisella ja rumpalien ottaessa suuriakin vapauksia kakkosen ja nelosen kanssa, niin soinnut olivat tiukkoja ja isoja, aina kun soitossa tuli kuminaatiopiste, kaikki olivat tiukasti mukana ja aivan yhtä aikaa. Melodioita ei juurikaan alleviivata, ja teosten rakenne näyttää muodostuvan orgaanisesti lavalla. Kaikesta musiikista jota kuulin juuri tämä oli minulle uutuudessaan kiehtovinta. Se osoitti lavalla kommunkoinnin tarpeen, yhteesoiton kauneuden, kurinalaisen agressiivisuuden voiman, ja sen, että amerikkalainen torvimusiikki voi hyvin ja menee eteenpäin. Jees!

Paljon muutakin voisi kertoa New Orleansista, mutta eiköhän tässä musiikillisesti tärkeimmät. Ai niin, pitihän sitä hieman käydä pääisäissunnuntaina katsomassa etelän gospelmusaa. Kyllä soi Hammond B3 upeasti! Pääsin pikkuisen itsekin lauteille kun pastori kuuli että soitan. Vedettiin muutama kierto Andrae Crouch:ia. 

 

Sanoittaminen on haastavaa puuhaa

Laulussa täytyisi muutamalla sanalla luoda tarina ja tunne. Sen jälkeen voi vain toivoa, että kuulija seuraa mukana. Minut tällainen haaste pakottaa kirjoittamaan vain ja ainoastaan omalla äidinkielelläni. En voisi kuvitellakaan, että osaisin vieraalla kielellä maalata tarvittavia nyansseja. Yeah-baby voisi mennä, mutta vähänkin syvempi viestittäminen ei.

Tämänkertainen laulu, “Vieraalta Planeetalta”, pyrkii vertauskuvalla rakentamaan pienen oman maailmansa ja kertomaan kaipuusta. Olin tätä laulua kirjoitellessani soitellut ja lauleskellut Bernie Taupin ja Elton Johnin ”Rocket Man” kappaletta, ja sieltä varmastikin omaan tekstiini tuli paljon väritystä. Toinen samaan aikaan vaikuttanut artismi oli ”The Astronaut Farmer” -elokuva, jossa Billy Bob Thornton näyttelee entistä NASAn astronauttia, joka omassa ladossaan rakentelee avaruusalusta. Kummassakin tapauksessa aiheena on väärinymmärretty haaveilija, ja siitä juuri itsekin yritän kertoa. Mielestäni tällainen vaikutteiden ottaminen on hyväksyttävää. En usko, että monikaan kuulee Rocket Man kappaletta Vieraalta Planeetalta laulussa, vaikka itselleni vaikutteita siitä on tullut. En siis mielestäni varasta, vaan otan vaikutteita. Plagiointi olisikin sitten eri juttu ja ainakin tietoisesti välttäisin sitä.

Laulaminen vasta haastavaa onkin!

Olen yrittänyt kovasti parantaa lauluani ja lauluäänen miksausta valmiissa tuotoksessa. Minulla on näissä muutama ankara haaste. Ensinnäkin, oma laulutaitoni on mitä on. (**Tähän tuli muuten paluupostissa palautetta, että älä vähättele itseäsi. Kiitos — otetaan ohjeesta vaari!)  Laulamisessa yritän kovasti kehittyä, ja vinkkejä otetaan kiitollisuudella vastaan a’la Yli-Nokarin Jyrki, joka oivasti sanoi, että peruslaulua enemmän, kiekumista vähemmän. Toiseksi, huone, jossa äänitän, on kova ja huonon kuuloinen; vähän kuin komerossa koittaisi. Sen vuoksi joudun laulamaan todella lähetä mikrofoniin — muuten huoneen kaiku tulee mukaan ja kuullostaa pahalta. Kolmanneksi, näin sangen kokemattomana amatöörinä minua yhä hävettää lauleskella kun muita ihmisiä on talossa.

Ensimmäinen haaste, eli oma laulutaitoni, on ennenkaikkea harjoittelusta kiinni. En tee tätä työkseni ja legendaariseen kymmeneentuhanteen harjoitustuntiin on paljon matkaa. Niinpä laulamiseen minulla ei ole minkäänlaista rutiinia. Lisäksi laulamisen tekniikka on täysin itseopittua ja pelkäänkin, että teen ihan perusasioita väärin. Haaveenani on ollut muutaman laulutunnin ottaminen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Koitankin siis erilaisia lähestymistapoja, ja sitten kuunnella mikä toimii ja mikä ei. Tässä kappaleessa koitin lauleskella hieman reippaammin.

Toista haastetta, eli huonoa äänitystilaa, yritän korjata teknologialla.  Läheltä laulaessa lauluun tulee helposti voimakkuusvaihteluita, ja laulusta tulee helposti mutaista ja tukkoista. Näistä ongelmista voimakkuusvaihteluita koitan hallita kompressoinnilla, ja mutaa lapioin pois ekvalisaattorilla. Tässä laulussa ekvalisoin laulusta 300hz noin 4-5 db:tä pois ja alle 60hz alta hieman enemmän.

Kompressoria yritän käyttää varovasti, sillä se syö äänityksestä nyansseja. Tässä laulussa olen kompressoinut laulua,  hieman rumpuja ja pianoa, ja lopuksi masterointivaiheessa varovasti koko miksausta. Lisäksi tähän lauluun opiskelin kaiun kompressoinnin side chainauksella, ja tykkään siitä mitä sillä saan aikaiseksi. Saan lauluun kaiun, mutta silti laulu pysyy miksauksessa etualalla.

Koitan olla tässä teknologian käytössä kovin varovainen. Nyrkkisääntönäni onkin yrittää saada äänitys mahdollisimman luonnollisesti talteen, ja sitten lisätä minimi määrä säätöä. Semminkin kun en oikein itse hallitse kaikkia nappeja.

Kolmas haaste, eli häpeämomentti, hoituu sillä, että laulan silloin kun muut ovat poissa kotoa.

Säveltämisestä ja oikean sävellajin hakemisesta

Tämän laulun melodia oli hyvä haaste itselleni. Se käy sopivan ylhäällä — ja sitten saa koittaa bassopäätä. Innostuin kertoon laittamaan oikein isoa kööriä. Sointurakenne on säkeistössä tuollainen tyypillinen kantrinostopyöritys, ja kerrossa käydään vähän vieraassa soinnussa, kun C#:sta mennään H-add9:iin. Varsinainen koukku on kerron lopussa — “vihdoinkin onnellinen”. Siinä soinnut ovat C#/F#, D#/G#, F/A# … lievästi lainattu Steely Danin Josie:sta. Vahingossa, ja jälleen kerran mielestäni sallittua.

Kuten aikaisemmin jo kerroin, joskus laulu syntyy minuuteissa, ja joskus mennään kivun ja kolmekymmetävuotisen sodan kautta. Tästä tämänkertaisesta laulusta olen tehnyt neljä erilaista versiota, ensimmäisen jo pari vuotta sitten. Nopea katrimainen valssi, hidas kolmijakoinen gospelblues, vähän karu juuriversio, ja sitten tämä — mikähän tämä nyt sitten onkaan. Tämä tuntuu parhaimmalta. Laitan tuonne loppuun näytteen alkuperäisestä versioista. Sangen erilainen mielestäni. Sävellajeina kokeilin G, H, C# ja D. Tämä menee C#:stä, joka on itselleni haastava soittaa, mutta lauluääneni tuntui luonnistuvan siihen parhaiten.

Kitara vireessä on parempi kuin epävireessä

Ja ihan lopuksi kitara-asiaa. Opiskelin ennen joulua youtuubista sähkökitaran tallan säätämistä. Oma telecasterini kun on ollut paha viritettävä, ja jos se alhaalla oli vireessä, niin kaulan puolivälissä jo kaukana siitä. Lisäksi teleni on perinteinen, jossa tallassa kielipari on säädettävä yhdessä, ja jokaiselle kielelle ei ole omaa säätöä.

Tallan säädön jälkeen se nyt soi vireessä joka puolelta ja on ilo soittaa. Ja nytpä siis osana käsityötaitorepertuaariani on telecasterin tallan säätö. Ei huonoa, vai mitä? Säädän sinunkin telesi tallan 55€ tunti — minimilaskutus 8 tuntia. Telecasterrenkutusta on muuten kuultavissa laulun kertosäkeistöissä, eli “Kohta taivaalle nousee ….”.

Lopputulos ja pakollinen video

No niin, eli tällainen tällä kertaa. Tässä hieman tekotaiteellinen video. Toivottavasti ruma mies ei häiritse.

Tässä soundcloud

Ja tässä ihan alkuperäinen kahden vuoden takaa

Tämänkertainen laulu on tuore tekele. Kyseessä ei ole mikään iloinen ralli, mutta pohdinnan jälkeen päätin laittaa sen tänne, vaikka teksti ja tarina lienevät rajatapausintiimit.

Olen itseni uuvuttanut,

kuin hullu kuuta tavoittanut,

Tänä iltana pieni poika, unelmoi 

Viime Torstai oli töissä rankka ja pitkä päivä. Menemättä yksityiskohtiin, päivä oli yksi niistä joiden takia miettii, että miksiköhän näitä hommia tekee. Uskon, että kaikilla meistä on ollut samanlaisia tilanteita. Sellaisia, jolloin hommat kaatuvat päälle, on pakko tehdä vastenmielisiä päätöksiä, ja joka hetki tuntuu ikuisuudelta.

Kun sitten päivän päätteeksi pääsin kotiin, istahdin pianon ääreen. Avasin Evernote muistiinpano-ohjelman, ja kirjoitin tämän laulun tunteistani. Sanojen, melodian, ja sointujen kirjoittamiseen meni  noin kaksikymmentä minuuttia. Tein siitä sitten hyräillen puhelimeen tällaisen armottoman karkean luonnostelman vielä samana iltana. Tiedoston nimeksi generoitui “My Idea 34”, joka lienee sinänsä turha triviatieto.  Näin karuilta nämä muistiinpanot kuullostavat:

Perjantaina päätinkin sitten pitää vapaapäivän, ja tein laulusta ensimmäisen version. Posti oli juuri toimittanut tilaamani koulutriagelin kotiportaille, ja pääsin heti käyttämään vipstaakia laulunteossa. Edellisessä laulussa oli melodika ja nyt triangeli! Seuraavaksi lapsikuoro? Niin, peruskoulutuksenihan on ala-asteen luokanopettaja — erikoistumisaineena musiikki. No niin, nyt takaisin asiaan!

Nopean laulunteon edellytys ainakin itselläni on se, että käytetään jotain valmiita hyväksihavaittuja elementtejä rakennusaineena. Ei tässä pyöriä olla uusiksi keksimässä. Tässä laulussa kerron pohjana on ns. kvinttikierto, joka on musiikissa paljonkäytetty kikka joko mollikiertona (ala Gloria Gaynor, I will Survive, tai duurikiertona kuten tässä). Kvinttikiertoa käyttivät jo romantiikan suuret säveltäjät, joten mitään hävettävää siinä ei ole. Sovitusvaiheessa sitten lisäilin toiseen kertoo hieman pikkunuotteja välinostoihin, jotta saadaan vähän elämää tuohon tuttuun rakenteeseen. Tässä kerron kierto kertaalleen:

Päätin rakentaa sovituksen vähän rankemmin efektoidun sähköpianon varaan, ja höystää sekaan jatsipianoa. Illalla lähetin version laulusta alfatestaaja Kari Paukolalle. Palautetta tuli, kiitos vaan, ja käytinkin sitten lauantain ja osan sunnuntaita korjatakseni falskia laulua ja ohisoitettua Wurlitzeria Karpan vinkkien pohjalta.

Minulla on nyt sovitusmielessä sellainen vaihe menossa, että less-is-more. Jotenkin tuntuu, että mitä vähemmän lisään instrumentointia, sitä paremmin saan sovitukset toimimaan. Ja sitäpaitsi, jos laulu rakenteineen on itsessään huono, niin ei se lisäyksillä parane.

Vanha ystäväni Jorma Kallela kuunteli myös version tästä tekeleestä. Hänkin antoi rohkaisevaa palautetta. Kiitos siitä hänelle. Tällatavalla harrastelijana sitä tarvitsee positiivista palautetta. Itselleni tämä nappuloiden ruuvaaminen, miksaaminen ja masterointi on nimittäin ihan uutta kamaa. Olen viime aikoina sitä yrittänyt kovasti opiskella ja olen alkanut ymmärtää, miten vähän ymmärrän. Siksipä pyydän, että kuuntelet tämän kuulokkeilla tai kunnon kaiuttimilla. Kuten sanottu, suoraan tietokoneesta tai puhelimen kaiuttimesta kuuntelu on sama, kuin että maistelisit viiniä emalimukista. Saahan niin tehdä, mutta tyhmää se on!

Videon –niin se näköjään näihin täytyy tehdä– koitin tehdä sillä tavalla abstraktisti, että siinä kuvien kautta välittyisi se sama tunnelma, jota laulussa yritän välittää. Samalla se toivottavasti ei vie tilaa pääasialta — musiikilta. Tällä kertaa ei koiria eikä laulavia keski-ikäisiä miehiä, vaan enemmän sitä käsityömeininkiä. Ja pari marjaa.

Pieni Poika:

…ja SoundCloud ilman kuvaa.

 

Ja jos sinua kiinnostavat nuotit ja sanat, niin ne löydät täältä.

No niin, tässä taas yksi Antti Kaukomaa -laulu jakoon. Idea oli tässäkin laulussa valmiina jo pari vuotta sitten, mutta vasta nyt sain sen edes jonkinlaiseen kuntoon. 

Tarina on varmasti usealle meistä tuttu. Yhtäkkiä ja yllättäen tapaa jossain jonkun vanhan tutun, kolleegan, tai lapsuuden kaverin. Vuosia on kulunut, ja yhteyttä ei ole tullut pidettyä. Paljon ei ole sanottavaa, aika erottaa elämät, mutta kaikesta näkee, että tällä toisella henkilöllä on ollut aika rankkaa. Ja itse tuntuu siltä, että ei osaa kommentoida eikä edes oikein ymmärtää. Mitäs siinä sitten tällainen tunnerajoitteinen muuta kuin istuu hiljaa.

Ei, en mä halua tietää, jollet halua kertoa

Ja jos se sulle riittää, voidaan tässä hiljaa istua

En mä sua vaivaa, jollet halua kertoa

Ollaan aivan hiljaa, niinkuin oltais vielä nuoria

Musiikillisesti tässä on ollut itselleni mielenkiintoinen haaste. Tarina on taas sangen pieni, ja joku mahtipontinen orkestroitu tekele ei tähän oikein sovi. Tarvitaan suoraviivaisuutta. Otetaanpas pieni aasinsilta nykyisiin päivätöihini, joissa olen jatkuvasti tekemisissä uusien tuotteiden ja tuotepäälliköiden kanssa.

Tuotepäällikön tehtävä on määritellä tuote, esimerkiksi ohjelmisto, palvelu, laite tai joku muu sellainen niin, että se vastaa käyttäjän tarpeisiin ja samalla on rakennettavissa. Hyvä tuotepäällikkö on sellainen, joka osaa mahdollisimman yksinkertaisella tuotteella vastata asiakkaan tarpeisiin. Sellainen, joka uskaltaa sanoa, että tässä hommassa ei nyt tarvita tuota vipstaakkelia, ja tämä toiminto saa jäädä tekemättä. Mutta tämä yksi määrätty juttu on tärkeä — tehdään se äärimmäisen huolella.

Hyvänä kaikkien tuntemana esimerkkinä voisi olla vaikkapa tuotepäällikkö Steve Jobs ja ensimmäinen iPhone, jossa ei ollut tekstiviestejä, ei 3G:tä eikä edes applareita,  mutta näyttö oli upea ja käyttö jännittävää. Näin siis hyvä tuotepäällikkö uskaltaa sanoa monille asioille “ei”. Huono tuotepäällikkö sen sijaan sanoo kaikille ideoille kyllä ja on kärkkäänä lisäämässä tuotteeseen ominaisuuksia ihan vaan varmuuden vuoksi ajatellen, että lisäämällä mausteita voidaan huonostakin pihvistä tehdä kurmeeruokaa. No nyt menee musiikki, puhelimet ja pihvit sekaisin, mutta ymmärtänet.

Tässä laulussa olenkin nyt sitten yrittänyt olla hyvä tuotepäällikkö. Koko laulu seisoo tai kaatuu sen varassa, saanko tuon teksti-idean tunnelman välittymään, ja saanko pianon ja laulun toimimaan. Kaikki muu lienee aika turhaa. Jossain vaiheessa olin soitellut tähän viuluja, akustista kitaraa, vähän torvia, ja vakavasti suunnittelin vielä särökitaraa. Ja lopulta kaikkea oli yllin kyllin, mutta mikään ei oikein toiminut! Otinkin sitten uuden startin ja siivosin kaiken sälän roskakoriin. Näin laulusta tuli sangen paljas ja tyhjä — ja mielestäni se on nyt groovimpi.

Soolosoittimena otin tähän mukaan kaikkien meidän koulukiusattujen ystävän — melodikan. Kaikkihan me 70-luvulla kouluja käyneet muistamme nokkahuilun vaihtoehtona sen punaisen, vihreän tai beigen (!) Hohnerin melodikan. Sen, joka lopullisesti nitisti musiikin koko ikäluokasta.

Kypsemmällä iällä olen kuitenkin innostunut melodikasta. Se on yllättävän ilmeikäs soitin. Lisäksi se on niitä ainoita soolosoittimia, joita saan itse soitettua. Puhaltimia kun en oikein osaa, ja kitarasoolotkin jäävät otelautaan. Tältä oma melodikani näyttää ja kuulostaa:

En oikein pääse rauhassa treenaamaan tuota melodikan soittoa. Meillä nimittäin on asunut neljä vuotta tuollainen sekarotuinen Cookie koira joka haittaa harjoittelua. Cookien äiti oli San Jose:lainen Jack Russel -tyyppinen katunainen, isästä ei oo tietoa, ja Cookie itse haettiin pariviikkoisena turvakodista. Itse en koirista yleensä perusta, mutta tämä ei ole hassumpi. Lienee tätä nykyä ainoa olento maailmassa jolle edustan ainakin jossakin määrin auktoriteettia. Tekee egolle hyvää.    

No niin. Cookie siis näyttää tykkäävän melodikasta. Tai sitten se vihaa sitä — sanokaa te koirakuiskaajat tämän videon perusteella. Joka tapauksessa, aina sillä siunaamalla, kun alan soittaa melodikaa, Cookie ryntää viereen laulamaan. Jotenkin liikuttavaa, mutta se laulaa vielä enemmän sivuun kuin minä, joten …..

No niin, mukavaa jos jaksoit tänne asti. Tässä siis tarkoituksella karu ja tyhjä kantripläjäys: Mitä sinulle kuuluu? Puin oikein siistin paidan päälleni! 

Ja kuten tapaan kuulu, ilman häiritseviä videoita. Muusikkoystävilleni kysymys: onko piano soitettu tarpeeksi taakse? Voisi varmaan olla vielä enemmän ….

Sitten vielä jälkipyykit. Kuten aikaisemmin jo sanoin, tästä laulusta oli idea valmiina jo parisen vuotta sitten. Se oli ¾ tahtilajissa, ja siitä lähdin sitä työstämään. En kuitenkaan saanut siihen sellaista otetta kuin olisin halunnut. ¾ on vaikea tahtilaji — siitä tulee helposti joko korni tai karuselli. Tässä kuitenkin pieni pätkä: ehkä joskus koitan vielä tällaistakin mallia. Lauluhan ei mielestäni ole koskaan valmis, vaan aina esitettäessä tai tallennettessa se saa uuden muodon. Eihän tässä mitään taideteoksia nimittäin olla tekemässä.

Onnekkain -laulu syntyi Joulukuussa 2016 hyvin nopeasti. Idea eteni Ben Foldsista ensimmäiseen miksattuun versioon alle viikossa. Näin käy aina joskus.

Usein laulun teko kuitenkin kestää minulla kauemmin. Tämän kertainen harjoitustyö, ”Minä Olen Laulaja” -kappale, lienee ääriesimerkki. Tein siitä ensimmäisen version melkein 30 vuotta sitten, kun Helan Heikin kanssa jammailimme olohuoneessani Teiskontiellä, Tampereella. Tämä itseasiassa on itselle aika hurja oivallus — kolmekymmentä vuotta! Sen jälkeen Heikistä tuli menestyvä viihdetaiteilija ja itse aloin koodata ohjelmistoja. Elämän suuria vedenjakajia.

”Minä Olen Laulaja” perustuu kahteen yksinkertaisen rakennusaineeseen, eli pianoriffiin ja mielikuvaan. Pianoriffi on naurettavan yksinkertainen, ja menee seuraavasti:

Mielikuva taas rakentuu tekstissä ajatuspareihin, jossa henkilö on ikään kuin palautettu maan pinnalle.

Minä olen laulaja — mitä tekee laulaja kun laulut vaikenee?

Minä olen lentäjä — mitä tekee lentäjä kun taivas tummenee?

Laulu pysyi lyhyenä pätkänä ensimmäiset kaksikymmentäviisi vuotta. Siinä oli vain yksi säkeistö ja yksi kerto, ja niistä ei tahdo kokonaista laulua saada aikaiseksi.  Aina pari kertaa vuodessa se jotenkin tuli mieleen ja soitin kierron kaksi pianolla. Suunnilleen tällainen laulu oli ensimmäiset 25 vuotta — tässä soitettuna Stenskärin Lokakuisissa maisemissa. Anteeksi vapiseva kamerakäsi.

Vaikka laulu oli lyhyt torso, pidin itse siitä. Pidin riffistä ja ideasta. Olen melankoliaan taipuvainen, ja laulun harmaa itsesääli maistui hyvältä. Niinpä otin laulun jonkin aikaa sitten uudestaan työn alle. Soitin versiota Paukolan Karille, armoitetulle valokuvaajalle, ääniammattilaiselle ja muusikolle. Hän peukutti tekelettä ja auttoi työstämään tämän — niinkuin monet muutkin lauluni — kuunneltavaan muotoon.  

Kirjoitin ensin lauluun toisen säkeistön. Itse en siihen ole aivan täysin tyytyväinen, mutta ehkä joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua parantelen sitä uudestaan. On nimittäin niin, että jos tekstissä mainitaan aurinko, tähdet ja kuu, niin homma on pahasti karrella. Just niin. Lisäksi kirjoitin C osan, ja siihen halusin vöyreän gospelfiilingin. Niinpä kaivelin repertuaaristani tuollaisen standardin gospel soinnutuksen pohjaksi. Soittelin vielä laulun pääosin Bb -sävelajista, joka on tumma ja vahva tunnesävellaji.

Karin yllytyksestä siis aloin työstää Minä Olen Laulaja -kappaletta. Halusin siihen pehmeän sähköpianotunnelman. Kertoilen siitä joskus myöhemmin lisää. Lopulta monen yrityksen ja haparoinnin jälkeen Kari sai minut opastettua sellaiseen äänimaailmaan, jota olin hakemassa. Eihän se suinkaan täydellinen ole, mutta harjoitustöitähän tässä ollaan tekemässä.

Video tässä laulussa on ihan oma tarinansa. Kuten totesin jo aikaisemmin, tämä videoiden teko ei ole varsinaisesti se minun juttuni. Mutta tässä halusin koittaa, voiko videon tehdä niin, että kuvaa sen käytännössä kokonaan pitäen kameraa omassa kädessä itseen päin. Selfievideo. Tästä syystä tunnelmasta tuli aika ankara, etten sanoisi karu. Lisäksi, vaimoni vihaa parransänkeä.

Samalla testasin kuulemaani videovinkkiä: äänitä musavideo nopeammalla, ja sitten hidasta se oikeaan nopeuteen koostovaiheessa. Näyttää liikkee jouheammilta ja tulee mukava fiilis. Video koostettiin ihan standardilla Mäkin iMovielle — ja jos sillä olet joskus koittanut tahdistaa ääntä ja kuvaa ja koostaa pikkusälästä rainaa, tiedät, että aika hermoja vaativaa puuhaa.

Mutta musiikki on pääasia. Tässä kolmikymmenvuotisen sodan tulos: Minä Olen Laulaja. Ja eikös sovita niin, että ei kuunnella tietokoneen kaiuttimista tai suoraan puhelimesta. Laitetaan kuulokkeet korviin tai ajetaan kunnon kaiuttimiin. 🙂 Ja vinkkinä venkaajille: basso on soitettu Moogilla. Sitä et tietsikasta tai puhelimesta edes kuule!

Ja tässä vielä Soundcloud, jotta kuva ei liikaa häiritse.