Tekijä: Antti Kaukomaa

Innostuin muutama vuosi sitten laulujen teosta. Rakensin kotistudion, ostin äänitysohjelmistoja ja virtuaali-instrumentteja. Aloitin tämän blogin. Opettelin kunnolla äänittämään ja miksaamaan. Lopulta kasasin Spotifyhin kokonaisen albumin. Ja mukavaa oli.

Huomasin nopeasti, että työskentelytapani urautui aina hyväksi havaittuun työn kulkuun. Ensin kehitin laulun aiheen ja kirjoittelin alustavat sanat. Sen jälkeen käynnistin Cubase -ohjelman, tein rummut ja basson ja soitin pianoraidan. Tämän jälkeen aloin laulaa, ja siinä samalla viimeistelin tekstin ja kappaleen rakenteen. Lopulta lisäsin oman mielen mukaan virtuaali-instrimentteja, kuten urkuja, viuluja, ja torvia, ja soitin usein pianot ja bassot vielä uusiksi. Lopuksi miksasin, masteroin ja julkaisin. 

Alussa homma oli tavattoman mukavaa. Oli hienoa huomata, että näin kotioloissakin pystyy saamaan aikaiseksi hyvälaatuista ääntä. Kappale saattoi olla aktiivisena Cubase -projektissa montakin viikkoa, ja palasin siihen aina, kun aikaa oli. Rakentelin pikku hiljaa, parantelin, hioin, ja väsäsin. Joskus saatoin vain soitella oman kappaleeni mukana mitä kummallisimpia riffejä ja sooloja — ihan vaan leikkiäkseni. Itseäni ei ole koskaan tietokonepelit kiinnostaneet, ja tämä lienee itselleni lähinnä jotakin sellaista. 

Mutta sitten jotenkin alkoi kyllästyttää. Koin, että kun alkuaikoina kehityin harppauksin, sain äänityksen toimimaan, onnistuin sovituksissa ja sain miksattua ja masteroituakin kappaleeni, niin tämä eteenpäinmeno tuntui mukavalta. Mutta sitten homma jotenkin uraantui. Tiesin, että  saan tuolla omalla työnkulullani aikaiseksi sen saman laulun jonka viimeksikin kirjoitin. Sen hieman hengettömän virtuaali-instrumenttipopin. Mutta en enää päässyt eteenpäin. Koitin muuttaa tekemistäni, mutta aina se vain valui niihin samoihin uriin, ja aina sieltä lopuksi tuli se sama kappale ulos. Se, jonka olin jo tehnyt kymmenen kertaa.

Ainakin kymmenen!

Aloitin muutama vuosi sitten valokuvaamisen, ja valokuvaan nykyään paljon. Olen voittanut kilpailuja, rakentelen parhaallaan seuraavaa näyttelyäni, ja muutenkin otan valokuvauksen aika vakavasti. Olen innostunut perinteisestä fimikuvauksesta, sillä se työprosessi sopii itselleni, ja saan sillä aikaiseksi sellaista jälkeä, joka itseäni miellyttää. 

Aivan kuten musiikissani, pyrin alussa saamaan perusasiat hallintaan. Koitin saada asiat teknisesti loistavaksi ja olin aina iloisesti yllättynyt, kun sain terävän ja sävykkään kuvan aikaiseksi. Hankin huippukameroita, kuten Rolleiflexeja ja Hasslebladeja sekä laakafilmikameroita, joilla saa vieläkin sellaista jälkeä aikaiseksi, johon digitekniikka ei pysty. 

Mutta sitten törmäsin Holgaan. Holga on kiinalainen muovinen muutaman kympin lelukamera. Se tuottaa huonolaatuista ja vääristynyttä kuvaa, vuotaa valoa, ja säätömahdollisuudet ovat minimissään. Kuvien laidat ovat suttuisia ja kuvat vääristyneitä. 

Rakastuin Holgaan. Sen rajoitteet paransivat valokuvaustani. Minun oli entistä enemmän mietittävä, mikä kuvassani on oleellista ja kertomisen arvoista, ja sitten miettiä, miten sen saan katsojalle välitettyä Holgan mahdottoman huonon teknologian läpi. En voinut mennä piiloon teknisen suoritteen taakse, vaan ainoa mahdollisuuteni oli sommitella ja kuvata niin, että rajoitteista huolimatta kuva olisi kiinnostava. Holga siis pakotti minut kuvaajana keskittymään oleelliseen, eikä koittaa korvata sisältöä tekniikalla. 

Tämä Holga -kokemus innostikin minua miettimään suhdettani musiikin tekemiseen. Mikä musiikin tekemisessä voisi olla se Holga — se sellainen ahtaasti musiikintekoani rajoittava väline, joka pakottaisi minut keskittymään oleelliseen, eikä antaisi mahdollisuutta vielä yhden tingeltangelin lisäämiseen muuten tyhjäntekevän kappaleen kertosäkeeseen?  Parasta laatua ja äärettömiä mahdollisuuksia tarjoava laitteisto on usein myrkkyä luovuudelle.

Halusin kovasti rajoittaa itseäni, ja jollakin tavalla pakottaa tekemistäni takaisin musiikinteon ytimeen virtuaali-instrumenttipankkien selailun asemesta. Koitin ensin digitaalisin menetelmin rajoittaa tekemistäni, mutta itsekurini ei riittänyt. Kuin Henryn Lada talvisella tiellä ajauduin aina vanhoihin rengasuriin, ja vaikka kuinka käänsin ratista, jatkoi Ladani sitä samaa vanhaa tuttua rataa. Jos minulla oli mahdollisuus lisätä virtuaaliviulut kappaleeseeni, niin en pystynyt olemaan lisäämättä niitä. En myöskään kyennyt äänittämään kappaletta ilman klikkiä, enkä millään voinut äänittää lauluja ilman kompressoria ja jälkikäteen lisättyä kaikua. 

Niinpä viikko sitten ostin internetin nettihuutokaupasta vanhan neliraiturin. Tämä primitiivinen laite äänittää vanhanaikaiselle C-kasetille neljä raitaa. Neljä. Kohina on kova, ja kvantisointeja ei ole. Lisäksi en voi käyttää virtuaali-instrumenttejä, ja se itsessään on valtava vapautus.

Tämä laite huutaa kantria! Innostuneena kirjoitin tekstin kymmenessä minuutissa. Sävelsin perinteisen kappaleen täysin ilman briljeerausta ja katsokaa-minua-minä-osaan-jatsia -sointuja. Soitin ensin kitaran. Sitten lauloin. Sitten soitin sähköpianon. Ja lopuksi lauloin stemman ja napsuttelin vähän siinä samalla sormiani. 

Tämä on nyt niin lähellä Holga-valokuvausta kuin musiikinteko minulla voi olla. Tämä on enemmänkin hahmotelma kuin valmis laulu. Raapustelu. Mutta sangen vapauttava. Vähän niinkuin lelukameralla kuvaaminen. Ja taitaa olla niin, että jos ei neljällä kanavalla ja analogidelayllä pysty tarinaa kertomaan, niin ei sitä sitten ehkä kannata kertoa ollenkaan. 

Antti Kaukomaan viihdeorkesteri on ollut taas hyvin ansaitulla tauolla

Ei muuten pidä paikkaansa. Yritystä uuden musiikin tekemiseen on ollut, mutta nyt vaan on käynyt niin, että ei oikein irtoa. Olen väsäillyt ralleja ja yrittänyt saada aikaan sellaisia sävyjä, joista itse pitäisin. Olen koittanut rikkoa muottia, tehdä elektronisempaa synttymusaa ja jopa täysin akustista mandoliinispektaakkelia. Olen tehnyt ensin sanoja, sitten säveltä, ja toisinpäin. Mutta ankeaa on ollut. Puristus on kova, mutta tuubi tukossa.

Tällaisen harrastuksen upea puoli on kuitenkin se, että ei tartte, jos ei pysty. Mitään ei tarvitse tehdä loppuun, kaiken voi alkaa alusta, ja taas voi kokeilla jotain ihan uutta. Eikä kukaan sano mitään. Ja puristamatta syntyy hyvä. Tämänkertainen laulu on todellakin pullahti maailmaan ihan itsestään.

Tämän uuden rallin aihio syntyi sohvalla viidessä minuutissa. Sen jälkeen tarkistin muutaman asian Google Mapista, hieroin hieman sanan sälpää, ja vangitsin hetken tietokoneen äänitysnauhalle. Mutta vaikka prosessi oli nopea, niin aika monta asiaa edelsi tätä aktia. Suorituksen takana oli monta tekijää!

Pakkanen

Toissapäivänä oli kova pakkanen. Niinpä lämmitys on kovilla, ja sisäilman kosteus laskee sangen alas. Pahimmillaan se meillä uppoaa alle 20%:n, mutta nyt oltiin 28%:ssa.

Tämä alkaa olla hieman jo haastavaa kitaroiden kunnon kannalta. Kuivassa ilmassa on vaarana, että kitara halkeilee tai sen liimaukset irtoavat. Vähintäänkin otelauta supistuu ja päistään törröttävät otenauhat alkavat haitata soittoa. Itselläni onkin akustisten kitaroiden laukuissa pienet vipstaakit, vihreät madot, jotka kastellaan ja jätetään kitaran sisään antamaan kosteutta. Päätin tiistaina laittaa ne kuntoon, jotta laskeva ilmankosteus ei tärvelisi upeita kitaroitani.

 

No, siinä samalla, kun kostuttajia räpläilin, laitoin capon komanteen koloon ja aloin rämpyttää. En ole pitkään aikaan soittanut kitaroillani, ja tuntuipa se nyt mukavalta. Laitoin kostutusmadon sivuun, istuuduin sohvalle, ja jatkeskelin soittoani. Tällainen sointusiirtymäriitti syntyi pienillä kätösilläni ja sangen epävireisellä, jos kohta sopivan kostealla kitarallani.

Päivi

Vaimoni sisko, Päivi (nimi voi olla muutettu), on jo pitkään puoli toisissaan haaveillut muutosta maalle. Siitä on tullut meille sellainen yleinen puheenaihe. Ymmärtääkseni Päiville ei niinkään ole väliä missä tällainen mukava maatila sijaitsisi, kunhan vaan se on maalla ja mukava. Enkä ole edes ihan varma, kuinka tosisaan hän tätä miettii.

Kävimme tässä kylässä eräillä ystävillämme, jotka asuvat maalla. Kysyin Päiviltä, että haluaisitko sinä tuonne muuttaa — tämähän nyt olisi maalla. Siihen Päivi vastasi, että en nyt ikinä tuonne. Se on liian kaukana ja ei muutenkaan sopiva. Eli kaikki muut on OK, mutta tämä ei kelvannut. Näin meidän Päivi. Ja tästä ajattelin tehdä laulun. Paikkakuntien nimet on muutettu syyllisiä suojellaksemme. Kappaletta tehdessämme, myöskään Laviaa ei vahingoitettu.

Ilmastokatastrofi

Tietysti nykyaikaiseen poptekstiin pitää saada myös ahdistusta ja angstia. Tämän lisäsin toiseen säkeistöön ilmastoahdistuksen muodossa. On jo korkea aika, että Antti Kaukomaan orkesteri ottaa osaa ilmastotalkoisiin.

Video ja lakisääteiset ruokatunnit

Näin nopeasti ja kivutta syntyi tämän kertainen Antti Kaukomaan mahtava ympäristöteko, Lavia. Myös videon teko hoitui riman alta. Se äänitettiin tuossa ruokailuhuoneessa ja sen teko kesti melkein neljä minuuttia. Mutta siihen sisältyy onneksi myös ruokatunnit.

Ja ihan lopuksi vielä yksi seikka. Tätä ei nyt sitten ole hierottu missään määrin loppuun. Raidalla on monta epätarkkuutta, epävirettä ja epäonnistumista. Mutta jotenkin se nyt tuntuu hyvältä. Kun Antti Kaukomaa -orkesterin manageri ja henkinen isä Kari Paukolakaan ei niitä käskenyt korjaamaan, niin tässä se nyt on. Sopivasti vaiheessa.

Musiikkifilosofiaa ja tyylisuuntanurkkakuntaisuutta

Musiikin tekemistä ei pitäisi ottaa vakavasti. Maailmassa on paljon oikeasti tärkeitä ja vakavia asioita, ja niissä kannattaa olla tarkkana mitä tekee ja miten. Aivokirurgia, esimerkiksi. Ja politiikka. Musiikin tekemisessä turha pieteetti ainoastaan nostaa tekokynnystä ja lopulta käy niin, että ei tee musiikkia enää ollenkaan. Ja se olisi jo kyllä vakavaa se!

Sävelisin siis taas uuden Antti Kaukomaa -rallin. En pohtinut aihetta, en miettinyt mistä saadaan näppärä sointukuljetus, enkä rakentanut kovinkaan kekseliäitä melodiakoukkuja. Väkersin suoraviivaisen mollikierron ja lauloin siihen päälle melodian. Näitä on tehty Suomessakin monia biljardeja, joten jotain oikeaa tällaisessa on.

Kesken äherryksen ja äänittelyn huomasin, että tämä yksinkertainen kappale vaatii kuitenkin jotain omaleimaista, jotain ylentävää, jotain upeaa. Kappaleeseen piti saada jokin sellainen elementti, joka antaa sille olemassaolon oikeutuksen.

Vieraileva tähti

Miika Parkkinen on tamperelainen trumpetisti. Olen ihaillut hänen soittoaan ja ennen kaikkea sitä lyyristä otetta, joka hänellä on soittoonsa. Miika kiinnittää kovasti huomiota äänen väriin ja soiton sävyyn. Olinkin kovin innostunut, kun hän lupautui antamaan panoksensa tälle iskelmälle.

Miika saapui meille Torstai-aamuna. Olin henkisesti varustautunut normaaliin puhaltajadiivarutiiniin ja koitin ehdotella, että laitan nauhan pyörimään ja Miika voisi siinä lämmitellä ja verrytellä herkkiä puhaltajalihaksiaan, ja minä voisi lukea Aamulehden. Mutta eikö mitä — vanhana armeijan soittokunnan liidinä Miika on tottunut aikaisiin herätyksiin ja siihen, että soitto kulkee heti.

— Vedetään heti nauhalle. Otetaan sen verran kokeillen, että voin tarkistaa, millä suukappaleella vedän, Miika ehdotti

Olin iloinen, että lämmittely ei kuulunut Miikan rutiineihin, mutta pidin suukappalehifistelyä turhana keekoiluna. Aavistelin, että niissä ei taatusti ole mitään eroa. Jo heti ensimmäisestä äänestä lähtien Miikan soitto nimittäin kuullosti niin upealta, että ajattelin että tuo sälli voisi varmaan soittaa normaalilla kahdentoistamillin vesijohtoputkella, ja minä en huomaisi mitään eroa. Mutta koska itse en näistä asioista mitään ymmärrä, annoin Miikan tehdä mitä hän halusi.

Ja kappas vain, yllättävän isoja eroja löytyi samalla trumpetilla, samalla äänitysasetuksilla, mutta eri suukappaleella. Teille kultakorville tässä pari kuivaa esimerkkiä kahdesta eri suukappaleesta. Huomaatteko eron? Erittäin mielenkiintoista — ja hauskaa, että sain kotioloissa Miikan soiton näinkin hyvin tallelle!

 

Iskelmätehtailua

Kyseessä on siis iskelmä. Miika oli vahvasti sitä mieltä, että trumpettivälikkeiden ja lopun soolon pitää olla linjassa kappaleen kanssa — ei mitään soittotaitobriljeerausta tai tilulilua. Hän sommitteli itse välikkeiden melodiat ja haki mielestäni niihin juuri sopivan melodian, fraseerauksen ja äänenvärin. Ne ovat vähäeleisiä, linjakkaita ja uskomattoman kauniita. Vireen kanssa ei Miikalla tunnu olevan mitään ongelmia. Ällistyttävä torvensoittaja!

Suomalainen, slaavilainen ja osittain myös italialainen iskelmä perustuu vahvasti molliin. Mollikierto on yleisesti käytetty iskelmän rakenne — hieman niinkuin kolme sointua rockissa. Näitä kumpikin rakennepalikoita voi sumeliematta käyttää uudestaan ja uudestaan, ja ne ovat niin moneen kertaan uudelleenkäytettyjä, että plagionnistakaan ei enää voi olla kysymys. Hyvällä omallatunnolla siis voi säveltää saman laulun uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen.

Eli näin, sokeripitoista iskelmää, silvu plee. Antti Kaukomaan viihdeorkesteri solistina Antti Kaukomaa, featuring Miika Parkkinen: Sininen.

 

Sanoma kirkosta

Mietitkö koskaan, mitä olisi voinut olla? Mitä, jos olisit silloin tehnyt sen? Jos olisit lähtenyt? Jos olisit tarttunut asiaan ja muuttunut? Tai mitä, jos Juha Tapio olisi laulanut Boney M:ssä? Tämänkertainen Antti Kaukomaa -ralli on näiden kysymysten äärellä.

Olin viime sunnuntaina kirkossa, ja pappimme puhui siitä, mikä on meidän identiteettimme ja potentiaalimme. Yhtenä lähdeaineistona — tietysti Raamatun ohella — hän käytti urheilulääkäri Aki Hintsan kirjaa Voittamisen anatomia, jossa Aki kiteyttää menestyvien ihmisten onnistumisen kolmeen itselle esitettyyn kysymykseen jotka hän nimeää coreksi:

• Tiedätkö, kuka olet?
• Tiedätkö, mitä haluat?
• Hallitsetko omaa elämääsi?

Kesken saarnan lähetin itselleni whatsapilla tämän laulun kertosäkeistön sanat jotka siinä kuunnellessa Akin ajatusten pohjalta kirjoitin. Kirkossahan puhelimen käyttö on tuomittavaa, mutta annetaan nyt armon käydä oikeudesta tämän kerran. Mitäs sitä nyt ei taiteen eteen tekisi!

Nyt kun laulu on tehty, niin pitäisikö lukea se kirjakin? Siis se Akin kirja.

Kitara

Tänä maanantaina istuskelin kotisohvalla ja kaivoin pitkästä aikaa akustisen kitaran laatikosta. Olin juuri katsellut juutuubista 90-luvun ikonin Lisa Loebin upeaa versiota hitistään Stay,  jossa hän oli vetänyt kapon aivan tappiin. No minä siitä innostuneena vedin omani viidenteen väliin ja aloin rämpyttää. Kitarasta ilmestyi yllättäen Juha Tapio. Mysterious are the ways of the Lord! Tästä sitten syntyi tämän kertaisen laulun säkeistöosuus, jonka tuunasin kertoon sopivaksi.

On muuten upeeta, kun parissa päivässä voi tehdä tällaisen iskelmän harrastestudiossa. On tää teknologia upeeta.

Niin, se kerto johon sanat tehtiin kirkossa, se on Boney M:ää ja vanhaa eurodiskoa. Tälläkertaa siis olemme varsinaisen sillisalaatin eli fuusion ääressä. Boney M featuring Juha Tapio by Antti Kaukomaa; genre gospel.

Vene

Kävin eilen veneellä ja kuvasin musiikkiin videon. Ei tämä nyt kovin monimutkaista ole. Tällainen tuli:

 

…mutta ensin jotain ihan muuta….

Soinnuista

Soinnutus antaa laululle harmonian. Leirinuotiolla akustisella kitaralla laulun alle lisätyt kolme sointua tukevat laulamista ja antavat sille ryhtiä ja ilmettä. Vapaassa säestyksessä ne ovat avainasemassa, ja pienellä harjoittelulla kuka tahansa oppii löytämään soinnut yleisimpien laulujen säestykseen. Niinpä itse soittoa opiskellessani aina ihmettelin, kun konservatoriossa sointujen käsitettä tai soinnutusta ei tullut vastaan kuin vasta vasta myöhään kenraalibassoteoriakursseilla. Itse väittäisin, että kaikenlainen soittoharrastus kannattaa aina aloittaa soinnuista ja sointujen lainalaisuuden ymmärtämisestä — ei sormitekniikasta eikä nuottien luvusta. Soinut ja rytmi ovat avain kaikkeen soittamiseen, improvisaatioon, säestämiseen ja säveltämiseen.

Tämänkertainen Antti Kaukomaa -hitti syntyikin sointujen syövereistä. Laulu on jälleen sangen yksinkertainen, ja siinä on ainoastaan kaksi osaa, A ja B. En ole kertosäkeistöjen ystävä, en. Jatsatakseni kappaletta hieman, kirjoitin A -osan C-duurista ja B osan Es -duurista. A -osassa asian juures on sointuihin johdattelevat eräänlaiset haamusoinnut. Eli sen sijaan että pläjäytettäisiin suoraan sointuun, käydään ikäänkuin kiertotietä hakemassa hieman vauhtia. Tämä on perussoinnutuksen jälkeen mielestäni se seuraava juttu, jota kannattaa soittoa opetellessa tutkia: voisiko soitantaa piristää ns. pienillä haamunuoteilla tai kuten tässä, peräti haamusoinnuilla.

Tämänkertaisessa laulussa on A -osassa (Jos sun pitää mennä …) on sangen monta tällaista haamusointua, ja osa niistä käy melko kaukana kotoa. Yksinkertaisessa muodossaan A -osan jäkimmäisella puoliskolla on hyvin perinteinen C-duuri ⇒ d-molli sointuvaihdos. Mutta sen sijaan, että orkesteri menisi suoraan d-molliin, niin kitara ja piano käyvät haamuliemassa ensi A-duurissa ja sitten C-duurissa ja laskeutuvat sitten vasta d-molliin, kun taas basso jyrää suoraan d-molliin ilman kikkailua. Tämä sointukulkuharhailu oli muuten lähtökohta koko laulun harmoniaan.

Tällainen sointujen johdattelu käy kuitenkin ajanoloon hermon päälle, ja liika on aina liikaa. Niinpä B-osassa on tarkasti valvottu, että orkesteri menee joka soinnun kohdalla suoraan asiaan eikä harhaile.

Wurlitzer

Tämäkin laulu on sävelletty Wurlitzer sähköpianon ääressä. Se on sangen inspiroiva soitin joka on tarvittaessa joko pehmeä tai muriseva nallekarhu. Wurlitzer on yksi niistä instrumenteista, jonka äänitän suoraan linjaan ja melkein aina en käytä yhtään mitään efektejä ta modifikaatioita. Hieman kompressoria tasaamaan ja hieman EQ:ta ottamaan pois ihan alimmat mörinät. Hyvän instrumentin luonteenpiirteisiin kuuluu se, että ääni on sellaisenaan valmis, ja tarvittavat efektit pystyy tuottamaan soittamalla. No, lopulliseen sovitukseen Wurlitzer kyllä sitten jäi ainoastaan soolosoittimeksi. Sain mielestäni tavallisen pianon toimimaan laulussa paremmin.

Tarina

Tämä laulu kertoo luopumisesta ja siitä, miten luopuminen on ainoa keino tehdä tilaa uudelle.

Jos sun pitää lähteä pois, lähde jo tänään…

En tiedä onnistuinko kuvaamaan tätä aihetta niin, että se välittyisi kuulijalle. Laulun teksti on omasta mielestäni toiveikas.

Videosta huomataan, että 2019 veneilykausi on alkanut. Siitä ei luovuta vaikka kaikki muu katoaisi. Sen pitemmittä turinoitta, tässä laulu, silvu plee:

 

P.S. Jälleen kerran kiitokset Paukolan Karille sparrauksesta ja avusta arrissa ja miksauksessa. Kun lähetin hänelle ekan version hän sanoi että ryhditön romu, mutta on tässä jotain aineksiakin. Suurinpiirtein näin. Kiitos!

Jopas! Sain lopultakin kuusi kappaletta viimeisteltyä ja julkaisuun. Hauska projekti.

Päätin jokunen viikko sitten, että viimeistelen muutaman Antti Kaukomaakappaleen levyksi asti. Korjaan tekstejä, soittoja, lauluja, miksaan uudelleen, masteroin, ja julkaisen. Olen myös niin vanhanaikainen henkilö, että tykkään albumeista; kokonaisuuksista joissa kappaleiden järjestys on mietitty, niiden maailma ja äänitasot sopivat toisiinsa, ja kokonaisuudella on jonkinnäköinen dramaattinen kaari: alku, välihuipennus ja loppu. Nyt siis julkaisin Spotifyalbumin Antti Kaukomaa: Jäätelöä ei saa kuin kaupasta sekä valokuvasarjakoostelman (=video ilman liikkuvia häiriötekijöitä) nimikkolauluun Facebookissa. Albumin kappaleet ovat

1. Jäätelöä ei saa kuin kaupasta
2. Luumupuu
3. Pieni poika
4. Juha Lehtonen
5. Perhonen
6. Saunalaulu

Jäätelöä … ja Saunalaulu, eli levyn avaus ja lopetus ovat kovin syksyisiä. Mutta syksyhän on hienointa aikaa! Luumupuu puhuu itsensä voittamisesta — siis muun muassa tämän levyn tekemisestä, Pieni poika työelämän paineista ja Perhonen lasten kasvamisesta. Näistä lauluista Juha Lehtonen on teksteiltään kokonaan uusi kappale. Se kertoo toisen divisioonan jääkiekkojoukkueen pakista, joka nauttii pelistä, mutta ei ikänä päässyt NHL:ään. Oman elämänsä kunnioitettava sankari.

Ja kaikki sävellykset, sanotukset, laulut ja soitot ovat itse omilla käsillä omassa työhuoneessa tehtyjä. Paukolan Kari toimi hommassa ihan oikeesti tuottajana niin, että hän lopulta oli mukana valitsemassa laulut levylle, auttoi sovitusten ja laulujen viimeistelyssä, oli kanssani masterointiretkellä Kuhmoisissa ja on muutenkin ollut korvaamattomana apuna tässä harrastuksessa. Masteroinnin teki Virtalähde Masteringin Jaakko Viitalähde. Minä ja Karppa kytättiin selän takana.

Kyttäystä

Osana tätä projektia mietin myös äänitteen visuaalista ulkonäköä. Päätin tehdä kaikki kuvamateriaalin perinteiseen mustavalkovalokuvaukseen perustuen.

Hasselbladin laajakulmakamera ja vedoksia

Kaikki kuvat siis ovat itseni ottamia ja kehittämiä. Tämäkin sitä käsinetehtyä — kuten musiikki. Ja julkaiseva taho on Levy-yhtiö Käsintehtyä Musiikkia. Vielä joskus tehdään kunnon vinyyli levynkansineen ja muineen, mutta nyt siis tämä.

Antti Kaukomaa: Jäätelöä ei saa kuin kaupasta!

 

 

Kuuntelin tässä muutama viikko sitten näitä laulujani. Monessa niissä harmittaa tietty epätasaisuus. Jossakin sävellaji on väärä, toisessa lauluraita on vähän mitä sattuu, ja kolmas on tekstiltään keskeneräinen. En ole asioista yöuniani menettänyt, sillä koko Antti Kaukomaa -projektin tarkoitushan onkin ollut eräänlainen pöytälaatikkokirjoittelu, eli omien teosten muistiinlaittaminen.

No,  koiran kanssa lenkillä tuli kuitenkin mieleen, että mitäs jos valitsisisin —katskokaa nyt tuotakin sanaa; eikös ole komea kieli — neljä viisi kappaletta, ja koittaisin viimeistellä ne ja julkaista Spotifyssa Antti Kaukomaa -minialbumina. En tiedä yhtään miten tällainen tapahtuu, mutta sehän tässä hauskaa onkin. Kokeillaan!

Ihan ensimmäiseksi tiesin tarvitsevani tähän hommaan tuottajan joka pitäisi homman edes jossain määrin rehellisenä. Riemukseni armoitettu luonnonvire Kari Paukola lupautui auttamaan. Hän on muutenkin viimeisen kahden vuoden aikana opettanut minulle äänestä enemmän kuin olin siihen saakka kokonaisuudessaan osannut. Pyysin, että Karppa ei päästäis mua liian helpolla vaan vaatisi uudelleenottoja, sovitusten viilaamisia, ja muita niin, että päästään niin pitkälle kuin tällä sapluunalla on mahdollista. Karppa lupautui.

Valitsimme ensin muutaman laulun joita aloimme työstää. Työn alle otimme ”Pieni poika” -slovarin, ”Jäätelöä ei saa kuin kaupasta” -eurorallin ja yhden uuden laulu, joka on jo julkaistun “Valkoinen” -vitsin uudelleenkirjoitus. Muutimme sävellajeja, laulamme juuri lauluja uusiksi, ja korjailemme ohilyöntejä. Josko pukinkonttiin tästä Spotifylevy? Ymmärtääkseni sen voi Spotifysta suoraan tilata postin joulukääreissä.

Pidän teidät ajan tasalla. Voi olla, että menee vielä kiville.

Olen viimeisen vuoden aikana kuvannut paljon filmille. Se on harrastuksena vienyt aikaa laulunteolta. Harmi, että vuorokaudessa on ainoastaan 23-25 tuntia riippuen siitä, ollaanko juuri sinä päivänä siirtymässä talviajasta kesäaikaan tai toisinpäin — tai sitten ei.

Sekä musiikissa että kuvaamisessa vähän on enemmän ja yksinkertainen on kaunista. Kummallekin harrastukselle syksy on parasta aikaa, sillä silloin ajatus ja ilma tiivistyy, ja turha juoksentelu vähenee. Vallankin valokuvaamiselle, kesä on oikeastaan turha vuodenaika. Tämä on henkilökohtainen vahva mielipiteeni.

Tein laulun tästä vuodenajasta. Syksy on hienoa aikaa ja motivoi tekemään alastomia kappaleita. Tässä laulussa ei olekaan kuin A ja B osa, sekä väli-intro. Ei edes kertoa ole rakennettu sen paremmin kuin sooloa. Niitä ei nyt tarvita. Vähän introssa ja väleissä vibrastelen melodicalla, tuolla lahjattomien huuliharpulla. Ja kokonaisuus saadaan kasaan reilusti alle kolmessa minuutissa. Nopeammin, kuin valon mittaaminen, aukon ja ajan säätäminen ja sommittelu perinteisessä maisemakuvauksessa. Kännykällä tietysti voi purskemoodissa ottaa 20 kuvaa sekunnissa ja musiikissa vastaavia esimerkkejä löytyy lukemattomia. Mutta ei nyt mennä sinne, ei.

Instrumentointi on pianoa ja hieman säestystä. Rummut on jätetty pahvilaatikoihin, ja rytmisoittimena toimii koulutriangeli ja putkellinen herneitä. Kovia. Jos tarkkaan jaksat kuunnella kappaleen loppuosaan, voit tunnistaa takaa mandoliiniorkesterin. Näin on, soitin muutamat maduskat sisään syyspäivien ratoksi.

Syksy on ihmisen parasta aikaa! Cookie-koira on vähän että noinkohan.

Tässä syksyinen Antti Kaukomaan käsintehty saunalaulu. Hienoa syksyä kaikille!

Hankalat tekstit

Pidän kovasti lauluista, joissa teksti ja musiikki luovat oman maailmansa ja siirtävät kuulijan osaksi uutta maailmaa. Pidän kummallisista ja vaikeista teksteistä. Muiden muassa Donald Fagen ja Walter Becker ovat rakentaneet monta tällaista kappaletta.. “Daddy don’t live …” siirtää kuulijan New Yorkiin, “The Caves of Altamira” rakentaa kertomuksensa Espanjassa sijaitsevaan luolastoon, jossa on luolamaalauksia, ja upea Fagenin “Nightfly” levy on kokonaisuudessaan matka 50-luvun Amerikkaan. Oma suosikkini on kuitenkin Steely Danin ”Barrytown” -kappale. Se ei missään määrin ole heidän tunnetuinta tuotantoaan, mutta olen ihastunut ennenkaikkea laulun sanoitukseen, joka kertoo …. niin mistähän se kertoo?

 

… over there in Barrytown they do things very strange…

And though you’d like some company

I’m standing by myself, Go play with someone else

I can see by what you carry that you come from Barrytown

 

Mielestäni Barrytown kertoo sopeutumisen vaikeudesta ja siitä, millaista paine sopia joukkoon ja olla yksi muista voi pahimmillaan olla. Donald Fagen ja Walter Becker kävivät collegessa Barrytownissa New Yorkin osavaltiossa, jossa 70 -luvulla vaikutti Moonies -niminen agressiivinen kultti. Sen jäsenet kulkivat tummissa puvuissa lyhyet hiukset tiukasti kammattuna ja kanniskelivat usein kovatekstisiä plakaatteja. Tässä kontekstissa laulu saa hauskan uuden ulottuvuuden Fagenin ja Beckerin omista kokemuksista.

Neuvostoliiton avaruusohjelma

Tämänkertainen Antti Kaukomaa -laulu on ottanut vaikutteita edellä mainituista kertojista ja vertauskuvallisesta tyylistä. Se on lisäksi jo toinen avaruuskappaleeni. Laulu siirtää kuulijan itänaapuriin ja kertoo hajonneen Neuvostoliiton avaruusohjelmasta sekä sen teknologisista ja inhimillisistä haasteista. Tästä aiheesta on mielestäni ylipäätään kirjoitettu liian vähän musiikkia. Koitetaan kojata tilannetta. Nyt tosin ei lennä Juri Gagarin vaan luultavasti hieman pidemmälle lentänyt kosmonautti.

Olen nyt kahden vaiheilla siitä, että lähdenkö avaamaan tuota tekstiä. Tykkään itse kovasti sellaisista lauluista, joiden teksti ei kerralla aukea, ja joissa aina hieman miettii että mistähän tässä on kysymys. Mitähän tämän kanssa tulisi tehdä? Riittäisiko se, että kirjoitan sanat paperille? No, tässä video:

Videossa näkyvä kamera on 1960 -luvulla Neuvostoliitossa valmistettu Fed-2. Se on Saksalaisen sotaa edeltäneen Leica -kameran kopio, ja Fed-2 kameraan sopiikin Leican 39 mm linssit. Kyseisessä kamerassa tosin on kiinni Neuvostoliittolainen Industar 61 linssi, jotka ovat tyypillisesti jonkin verran radioaktiivisia. No, lapset on onneksi jo tehty.