Mitä Sinulle Kuuluu?

No niin, tässä taas yksi Antti Kaukomaa -laulu jakoon. Idea oli tässäkin laulussa valmiina jo pari vuotta sitten, mutta vasta nyt sain sen edes jonkinlaiseen kuntoon. 

Tarina on varmasti usealle meistä tuttu. Yhtäkkiä ja yllättäen tapaa jossain jonkun vanhan tutun, kolleegan, tai lapsuuden kaverin. Vuosia on kulunut, ja yhteyttä ei ole tullut pidettyä. Paljon ei ole sanottavaa, aika erottaa elämät, mutta kaikesta näkee, että tällä toisella henkilöllä on ollut aika rankkaa. Ja itse tuntuu siltä, että ei osaa kommentoida eikä edes oikein ymmärtää. Mitäs siinä sitten tällainen tunnerajoitteinen muuta kuin istuu hiljaa.

Ei, en mä halua tietää, jollet halua kertoa

Ja jos se sulle riittää, voidaan tässä hiljaa istua

En mä sua vaivaa, jollet halua kertoa

Ollaan aivan hiljaa, niinkuin oltais vielä nuoria

Musiikillisesti tässä on ollut itselleni mielenkiintoinen haaste. Tarina on taas sangen pieni, ja joku mahtipontinen orkestroitu tekele ei tähän oikein sovi. Tarvitaan suoraviivaisuutta. Otetaanpas pieni aasinsilta nykyisiin päivätöihini, joissa olen jatkuvasti tekemisissä uusien tuotteiden ja tuotepäälliköiden kanssa.

Tuotepäällikön tehtävä on määritellä tuote, esimerkiksi ohjelmisto, palvelu, laite tai joku muu sellainen niin, että se vastaa käyttäjän tarpeisiin ja samalla on rakennettavissa. Hyvä tuotepäällikkö on sellainen, joka osaa mahdollisimman yksinkertaisella tuotteella vastata asiakkaan tarpeisiin. Sellainen, joka uskaltaa sanoa, että tässä hommassa ei nyt tarvita tuota vipstaakkelia, ja tämä toiminto saa jäädä tekemättä. Mutta tämä yksi määrätty juttu on tärkeä — tehdään se äärimmäisen huolella.

Hyvänä kaikkien tuntemana esimerkkinä voisi olla vaikkapa tuotepäällikkö Steve Jobs ja ensimmäinen iPhone, jossa ei ollut tekstiviestejä, ei 3G:tä eikä edes applareita,  mutta näyttö oli upea ja käyttö jännittävää. Näin siis hyvä tuotepäällikkö uskaltaa sanoa monille asioille “ei”. Huono tuotepäällikkö sen sijaan sanoo kaikille ideoille kyllä ja on kärkkäänä lisäämässä tuotteeseen ominaisuuksia ihan vaan varmuuden vuoksi ajatellen, että lisäämällä mausteita voidaan huonostakin pihvistä tehdä kurmeeruokaa. No nyt menee musiikki, puhelimet ja pihvit sekaisin, mutta ymmärtänet.

Tässä laulussa olenkin nyt sitten yrittänyt olla hyvä tuotepäällikkö. Koko laulu seisoo tai kaatuu sen varassa, saanko tuon teksti-idean tunnelman välittymään, ja saanko pianon ja laulun toimimaan. Kaikki muu lienee aika turhaa. Jossain vaiheessa olin soitellut tähän viuluja, akustista kitaraa, vähän torvia, ja vakavasti suunnittelin vielä särökitaraa. Ja lopulta kaikkea oli yllin kyllin, mutta mikään ei oikein toiminut! Otinkin sitten uuden startin ja siivosin kaiken sälän roskakoriin. Näin laulusta tuli sangen paljas ja tyhjä — ja mielestäni se on nyt groovimpi.

Soolosoittimena otin tähän mukaan kaikkien meidän koulukiusattujen ystävän — melodikan. Kaikkihan me 70-luvulla kouluja käyneet muistamme nokkahuilun vaihtoehtona sen punaisen, vihreän tai beigen (!) Hohnerin melodikan. Sen, joka lopullisesti nitisti musiikin koko ikäluokasta.

Kypsemmällä iällä olen kuitenkin innostunut melodikasta. Se on yllättävän ilmeikäs soitin. Lisäksi se on niitä ainoita soolosoittimia, joita saan itse soitettua. Puhaltimia kun en oikein osaa, ja kitarasoolotkin jäävät otelautaan. Tältä oma melodikani näyttää ja kuulostaa:

En oikein pääse rauhassa treenaamaan tuota melodikan soittoa. Meillä nimittäin on asunut neljä vuotta tuollainen sekarotuinen Cookie koira joka haittaa harjoittelua. Cookien äiti oli San Jose:lainen Jack Russel -tyyppinen katunainen, isästä ei oo tietoa, ja Cookie itse haettiin pariviikkoisena turvakodista. Itse en koirista yleensä perusta, mutta tämä ei ole hassumpi. Lienee tätä nykyä ainoa olento maailmassa jolle edustan ainakin jossakin määrin auktoriteettia. Tekee egolle hyvää.    

No niin. Cookie siis näyttää tykkäävän melodikasta. Tai sitten se vihaa sitä — sanokaa te koirakuiskaajat tämän videon perusteella. Joka tapauksessa, aina sillä siunaamalla, kun alan soittaa melodikaa, Cookie ryntää viereen laulamaan. Jotenkin liikuttavaa, mutta se laulaa vielä enemmän sivuun kuin minä, joten …..

No niin, mukavaa jos jaksoit tänne asti. Tässä siis tarkoituksella karu ja tyhjä kantripläjäys: Mitä sinulle kuuluu? Puin oikein siistin paidan päälleni! 

Ja kuten tapaan kuulu, ilman häiritseviä videoita. Muusikkoystävilleni kysymys: onko piano soitettu tarpeeksi taakse? Voisi varmaan olla vielä enemmän ….

Sitten vielä jälkipyykit. Kuten aikaisemmin jo sanoin, tästä laulusta oli idea valmiina jo parisen vuotta sitten. Se oli ¾ tahtilajissa, ja siitä lähdin sitä työstämään. En kuitenkaan saanut siihen sellaista otetta kuin olisin halunnut. ¾ on vaikea tahtilaji — siitä tulee helposti joko korni tai karuselli. Tässä kuitenkin pieni pätkä: ehkä joskus koitan vielä tällaistakin mallia. Lauluhan ei mielestäni ole koskaan valmis, vaan aina esitettäessä tai tallennettessa se saa uuden muodon. Eihän tässä mitään taideteoksia nimittäin olla tekemässä.